Leffoja

Kävin tänä aamuna katsomassa juuri ensi-iltaansa tulleen Enkelit ja Demonit leffan. Ajattelin itse asiassa välttäväni yleisömassat menemällä kello 10:40 näytökseen, mutta yllätyksekseni leffasali oli miltei täynnä. Elokuva on siis selvästi herättänyt kiinnostuksen ja arvelen, että on viikonlopun kassamagneetti.

Mutta siis itse elokuvaan. En nyt lähde sen yksityiskohtaisemmin kertomaan juonta, sillä sen on varmasti voinut jo käydä läpi useammaltakin taholta, mutta pakko mainita, että kirjan lukeneena ja siitä pitäneenä leffa ei yltänyt aivan samalle tasolle ja kuten niin monta kertaa olen kirjan luettuani ja sen jälkeen siihen perustuvan leffan nähneenä saanut jo todeta, elokuvassa ei vaan mitenkään pystytä kiteyttämään niitä kaikkia yksityiskohtia ja tapahtumia samalla intensiivisellä otteella kuin kirjaa lukiessa.

Niinpä elokuva olikin tältä osin itselleni hienoinen pettymys. Tarina kulki ihan jouhevasti, jännitystä ja juonenkäänteitäkin oli ihan sopivina annoksina tarjolla, mutta silti elokuva jätti minut vähän kylmäksi. Kun kirjaa lukiessani olin välillä niin jännittyneessä tilassa, etten pystynyt kertakaikkiaan lopettamaan, vaan ahmin sivuja toisensa jälkeen, nyt huomasin mm. Langdonin löytäessä ensimmäisen Illuminatin urhin, tai hänen itsensä jäädessä vatikaanin arkiston hapettomaan tilaan loukkuun, vain katselevani valkokangasta lasittunein silmin, tuntematta juuri mitään.

Mutta kyllähän elokuvassa vilahteli useitakin tuttuja nimiä. Tom Hanks, Ewan McGregor ja Stellan Skarsgård. Tom Hanks Robert Langdonin roolissa oli ihan ok suoritus, vaikka itse Tom Hanksissa joku särähtää korvaani ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, jokin hänen puhetavassaan tai ehkä juuri hänen äänessään ihan oikeasti ärsyttää.

Ewanissa sen sijaan ei ärsytä juuri mikään ja mielenkiinnolla seurasin hänen rooliaan paavin nuorena suojattina, Camerlengo Patrick McKennana . Huomasinpa jopa jossain vaiheessa ajattelevani, että hei, hänessähän on jotain samaa näköä kuin omassa miehessänikin.... Kaikkea sitä kesken elokuvan voikin päähän pälkähtää... Stellan Skarsgårdin sivuosa elokuvassa oli myös ihan ok suoritus.

Näyttelijäsuorituksista minulle jäi kuitenkin elävimmin mieleen Ewanin rooli Camerlengona, ja ylsikin suorituksellaan omaksi suosikikseni ylläolevista kolmesta.

Elokuvan visuaalinen puoli oli mielestäni onnistunut ja taiteen ystävänä huomasin tiiraavani kaikkea kirkkotaiteeseen viittaavaa lavastusta hyvinkin tarkkaan.

Minulta kysyttiin tänään, suosittelisinko tätä elokuvaa sellaiselle, joka ei ole lukenut yhtäkään Dan Brownin kirjoista? Siihen huomasin vastaavani, että kyllä suosittelen. Ehkä voi olla itse asiassa parempikin, kun ei ole sitä vertailukohdetta taustalla aiheuttamassa tiettyjä ennakko-odotuksia elokuvakokemusta kohtaan.

------------------------------------------

Tämä elokuva sen sijaan kosketti minua syvästi ja huomasin vielä kotiin ajellessani olevani hyvin pitkälti mietteissäni ja se on yleensä sen merkki, että leffa on toiminut kohdallani.

Kävin nimittäin viime viikolla katsomassa elokuvan The Soloist, joka perustuu Los Angelesilaisen kolumnisti Steve Lopezin kirjoittamaan, samannimiseen kirjaan The Soloist. Ohjaajana on jo Atonementista tuttu Joe Wright.

Elokuva kertoo skitsofreniaan sairastuneesta Nathaniel Ayersista (Jamie Foxx), kodittomasta miehestä, joka elää Los Angelesin kaduilla n. 90 000 muun kohtalotoverinsa joukossa. Hänen ainoana seuranaan on vanha 2-kielinen viulu, iso ostoskärryllinen kaduilta löytynyttä tavaraa ja mitä ihmeellisimpiä asusteita.

Los Angeles Timesin kolumnisti Steve Lopez (Robert Downey Jr.) sattuu eräänä päivänä kolumniinsa aihetta etsiessään kohtaamaan Nathanielin ja tästä alkaa varsin värikäs ystävyyssuhde kahden täysin erilaisissa maailmoissa elävän ihmisen välillä.

Nathanielin eläessä omien fantasioidensa keskellä, Steve yrittää saada epätoivoisesti Nathanielin elämän uusille raiteille huomatessaan, että tämä on todellinen luonnonlahjakkuus ja erittäin taidokas sellisti. Steve alkaa kirjoittamaan Nathanielista kolumniinsa ja uppoutuu yhä syvemmälle Nathanielin ja kodittomien maailmaan.

Elokuva tarjoaa kaikki tarvittavat draaman ainekset, unohtamatta myös pientä piristävää kommellusta katkeransuloisen elämän kilpajuoksun seassa.

Tämä elokuva ei ole pelkästään Nathanielin tarina, vaan puhuu myös kymmenien tuhansien (Los Angelesin alueella kodittomia on tosiaan n. 90 000) kodittomien puolesta. Oli silmät avaava kokemus nähdä kodittomien elämää toisaalta Nathanielin ja toisaalta Steve Lopezin näkökulmasta katsottuna. Oli myös surullista nähdä, kuinka Juilliardiin valitusta musiikillisesti huippulahjakkaasta pojasta tuli se Nathaniel, johon Steve Los Angelesin kaduilla tutustui.

Niin moneen kadulla elävään ihmiseen itsekin olen täällä Yhdysvalloissa asuessani törmännyt ja liian usein sitä huomaa suhtautuvansa kodittomiin varoen ja heidät nähdessään vaihtavansa jopa kadunpuolta. Huomaan kuuluvani niihin ihmisiin, jotka kääntävät katseensa pois huono-osaisten edessä ja häpeän itseäni.

Niin monta erilaista tarinaa kätkeytyy noiden täpötäysien ostoskärryjen, nuutuneiden kasvojen, kauhtuneiden vaatteiden ja väsyneiden katseiden taakse. Niin monta lupaavaa elämää, niin monta menetettyä tilaisuutta. Kuka minä olen heitä arvostelemaan, saatika päätäni toisaalle kääntämään. He ovat ihmisiä siinä missä mekin ja ovat oman polkunsa valinneet, osa tahtomatta, osa omasta tahdostaan.

Nathanielin kaltaisia tarinoita mahtuu tähän maahan useita kymmeniä, satoja, ellei tuhansia...

Mieleenpainuva ja erittäin onnistunut elokuva, jonka lisään kyllä ehdottomasti omiin suosikkeihini! Täydet viisi pistettä tälle elokuvakokemukselle!!!

----------------------------------

Ja lopuksi vielä lyhyt kommentti Wolverinesta. No niin, kaikkihan sen taitavat tietää, että fanittelen Hugh Jackmania ja ehkä sen vuoksi olen vähän huono edes tätä elokuvaa kommentoimaan, sillä minulle nyt saattaa jo riittää se, että herra Jackman vilahtaa elokuvassa.

Tai noh, ei nyt sentään. Mm. joku aika sitten katsomani leffa Deception oli mielestäni täysi floppi ja Hugh Jackmanin rooli kertakaikkisen epäonnistunut. Joten hei, en nyt sentään ihan pää sumussa ja silmälasit huurussa hänen tähdittämiään elokuvia katsele... ;-)

Mutta siis. Mielestäni Wolverine oli varsin hyvä leffapläjäys. Sopivassa määrin toimintaa, kivasti fantasia-scifipuolta ja sitten sitä miehistä muskelia ja räiskettä ja rähinää.

Näyttelijäkaarti oli mielestäni hyvin valittu ja Wolverine (Hugh Jackman) oli ikäänkuin jengin johtajana, taistelemassa pahuudesta nauttivaa veljeään (kuvassa kolmas vasemmalta) Victoria (Liev Schreiber) vastaan. Victorin hahmossa oli muuten jotain viehkeää ja hänen välinpitämätön katseensa ja sarkastinen puhetyylinsä tehosivat minuun ihan täysillä. Ja joku hänen fyysisessä olemuksessaankin ja eläimellisesti loikkivassa otteessaankin minua kiehtoi, voisinkin sanoa lyhyesti ja yksinkertaisesti, että: I likey!

Mutta bongasinpa tuosta jengistä vielä toisenkin ja vielä aikas söpön miehen alunkin. Upsii, kuka onkaan tämä nuori kaifferi? Taylor Kitsch on herran nimi ja hänpä sai miltei popcornit lentämään rinnuksille tai ainakin väärään kurkkuun, sillä hän muistutti mielestäni The Crow-leffan edesmennyttä tähteä Brandon Leetä ja piti ihan silmiä räpytellä, sillä näin heissä selvää yhdennäköisyyttä. Juu, tästä saa olla myös täysin eri mieltä... ;-)

Hyvä leffa kaikenkaikkiaan, suosittelen! Ja mielestäni mukiinmenevä kokemus myös niille, jotka eivät ole nähneet muita X-Men sarjan elokuvia. Tarina on kuitenkin täysin oma kokonaisuutensa ja hyvin toteutettu, joten katsojalla ei tarvitse välttämättä olla X-Menistä tietoakaan ja silti tämä on täysin nautittava elokuvakokemus.