Olikin siis arvattavissa, että juonta on hiukan rikastettu tässä elokuvaversiossa.
Elokuvassa lähdetään liikkeelle ihan normaalista arjesta. Pienen Max-pojan näkökulmasta, joka kärsii isosiskonsa ja yksinhuoltajaäitinsä saamattomasta huomiosta ja on ymmärrettävästi asiasta turhautunut ja vihainen.
Eräänä iltana Max on taas kerran kiukkuinen, tällä kertaa uuden poikaystävänsä kanssa kikattelevan äidin piittaamattomuudesta ja järjestää keittiössä pienen kohtauksen, josta äiti on häpeissään ja selvästi raivoissaan.
Mutta niin on Maxkin ja yhteenoton jälkeen tuo sudeksi pukeutunut poika pinkaisee ulos kotoa ja juoksee kuin henkensä kaupalla kohti pimeitä kujia ja läheistä synkkää ja pimeää metsää, kunnes mielikuvitus saa hänestä otteen.
Ja hän huomaa rannalla veneen ja lähtee seikkailuun, kohti tummanpuhuvaa ulappaa, ja tuolla pimeässä, keskellä vaahtopäiden hän seilaa yli yön ja yli päivän, kunnes saapuu autiolle saarelle, myrskyn ja pauhaavien vesin uuvuttamana.
Saaren huipulla kajastaa valoa ja sinne Max kulkunsa suuntaa. Siellä hän kohtaa omituisen näyn. Valon kajossa hurjat suurikokoiset hirviöt ovat kokoontuneet nuotioiden äärelle ja yksi hirviöistä näyttää olevan vähintäänkin yhtä kiukkuinen kuin Max.
Maxin uteliaisuus voittaa ja hän päättää mennä tutustumaan näihin hurjiin, pelottavan näköisiin ja oloisiin hirviöihin.
Hirviöt ovat myös uteliaita ja tuumaavat ensin, josko hotkisivat Maxin kitaansa, kunnes Max omalla nokkeluudellaan osoittaakin olevansa ihan kuningasainesta ja niin hänestä kruunataan hirviöiden kuningas.
Max ystävystyy hirviöistä surumielisimmän, Carolin kanssa ja nämä kaksi viettävät paljon aikaa yhdessä.
Max hallitsee hirviöitään jonkun aikaa, kunnes paljastuu, ettei Max olekaan oikea kuningas, vaan ihan tavallinen pieni poika ja tästä tuohtuneena Carol on syödä Maxin suihinsa.
Lopussa ystävyys kuitenkin voittaa ja Max voi hyvillä mielin seilata pienellä laivallaan takaisin kotiin.
Ja pian Max jo kurkistaakin keittiön oven raosta ja päätyy väsyneen ja helpottuneen äitinsä syleilyyn. Ja kellokin lyö jo miltei puoltayötä.
---------------------------------------
Elokuvasta kotiin lähdettyäni en oikein tiennyt, pidinkö tästä elokuvasta vai en. Elokuva oli visuaalisesti todella upeasti toteutettu, mutta itse tarina oli melko synkkä ja melankolinen.
Tarina, jossa korostettiin pienen pojan yksinäisyyttä ja ahdistusta ja joka jatkui surumielisten, vihaisten ja turhautuneiden hirviöiden maailmassa.
Ei siis ollenkaan tyypillinen lastenelokuva, jostä lähdetään hymyillen kotiin pientä lasta kädestä pitäen ja iloisesti elokuvasta puhellen. Pohdin, haluaisinko edes lapseni katsovan tätä elokuvaa. En tiedä, minun pitää ehkä vielä edelleen sulatella tätä elokuvakokemusta ja ehkä katsoa tämä lähiaikoina uudestaan.
Ehkä tuolloin osaan nähdä elokuvan jo hiukan toisenlaisin silmin. Nyt kun minulle jäi käteen tästä kokemuksesta lähinnä vain melankolinen ja surumielinen fiilis.
