Kävin nimittäin eilen leffassa ja hirmuisen pähkäilyn jälkeen päädyin katsomaan Revolutionary Roadin. Pähkäilyn siksi, että samaan aikaan alkoi myös The Wrestlerin ja Defiancen näytökset, ja hyvänen aika, kun näitä uutuusleffoja nyt olisi tarjolla katsottavaksi vaikka millä mitalla! Vaan teinpä kyllä hyvän päätöksen, kun menin katsomaan tämän elokuvan!
Itse asiassa olin leffasta poistuessani sanaton. Täysin ajatuksissani, mietteissäni pohdiskelin selvästi omaakin avioliittoani, menneisyyttä, tulevaa, kaikkia toiveitamme ja tavoitteitamme, joista osa on toteutunut, osa ei ja osa vielä toteutumassa, jonakin päivänä, mahdollisesti. Mietin mielessäni, kuinka onnellinen saan olla siitä, että suhteemme on tasapainoinen ja vaikka niitä alamäkiäkin on vuosien saatossa ollut, olemme niistä päässeet yli ja iän myötä ne mäet ovat ikäänkuin loiventuneet ja asiat pystyy jo näkemään vähän avoimemmin silmin kuin joskus nuorempana. Ja jos joku mahdollisuus menee ohitsemme, se ei enää ole maailmanloppu, sillä toisen oven takana voi olla uusi tilaisuus, vielä parempi ja meille sopivampi.
Ajatuksia herättävä elokuva siis. Perustuu muuten Richard Yatesin novelliin, jonka nyt haluaisin ehdottomasti lukea. Pääosissa Leonardo DiCaprio (Frank) sekä Kate Winslet (April), jotka näyttelevät 1950-luvun Connecticutissa elävää, kaksilapsista avioparia.
Heidän sirpaleista elämäänsä, toteutumattomia tavoitteita, itsensä etsimistä, ahdistusta ja tyytymättömyyttä seuratessaan ei voinut olla ajattelematta, että tämä tarina voisi hyvinkin olla totta.
Mikään avioliitto kun ei ole täydellinen, jokainen liitto antaa, mutta myös ottaa ja uskaltaisin sanoa, että jokaisessa liitossa joudumme jostain luopumaan. Jokaisessa liitossa on hyvät hetkensä, mutta myös ne huononsa, jokaisessa liitossa tulee luultavasti ainakin kerran eteen se hetki, kun tekisi mieli juosta niin lujaa kuin jaloistaan pääsee, karkuun, kaikkea sitä, mitä joskus nuorempana katseli pitsireunaisin ajatuksin. Tulee suunnaton halu kääntyä takaisin lähtöpisteeseen, tilanteeseen, kun voi vielä valita, ja olla vapaa kuin taivaanlintu.
Ensihuuma, siitä se tarina usein alkaa...
Uusi mahdollisuus, raollaan oleva ovi uuteen alkuun, se saa Frankin ja Aprilin hymyilemään.
Se viimeinen katse... Kun April tietää jo sisimmässään, ettei paluuta entiseen enää ole...--------------------------------------
Huh! Kylmät väreet menevät selässäni Katen ja Leonardon roolisuorituksia ajatellessani. Aivan upea suoritus molemmilta!
Nyt täytyy kyllä sanoa, että Winslet on kipaissut omien naisnäyttelijäsuosikkieni kärkisijoille!
Olen jo aiemminkin puhellut siitä, että Kate Winslet on aina niin aito ja luonteva näyttelijä. Ja sitä hän on tässäkin roolissaan, siinä määrin, että itku pääsi elokuvan aikana, etenkin loppumetreille mentässä.
Ja entäs Leonardo? Hei, missä on se nuori poika, joka vuosia sitten näytteli Romeo & Julietissa tai Titanicissa? Ei enää poika vaan mies! Johan sen sai Aviatorissa, Blood Diamondissa ja Catch me if you can leffojenkin rooleissa huomata, mutta jotenkin Katen parina tämä vielä korostui. Hän eli roolinsa niin tunteella, että puistattaa!
Tämä oli kyllä hyvin toteutettu, tunnepitoinen ja koskettava tarina, joka voi aiheuttaa loppua kohden mentäessä kyyneltulvan, joten kannattaa ottaa ne nessut taas mukaan...
Ja Simon, hän se jaksaa olla edelleen yhtä "charmantti" ja "empaattinen" tuomari. OMG! Mutta jollain tapaa olen kyllä aina pitänyt hänen suorasanaisuudestaan ja rehellisyydestään. Mitä sitä suotta kiertelemään, jos jonkun suoritus on kertakaikkiaan kammottava. Miten mulla nyt tuli jotenkin mieleen Dr. House, en tiedä... Pakko vielä lisätä tämä, mutta katsokaapa herran valkoista hammasrivistöä. Yllättävän valkeat on hampaat miehellä, jonka olen niin useissa kuvissa nähnyt polttavan tupakkaa. Kaikkea se hampaidenvalkaisu saakaan aikaan... ;-)
Sarjan avausjakso tuli viime viikolla ja herätti heti kiinnostuksen niin minussa kuin miehessänikin. Idea tässä sarjassa on aivan uusi ja raikas, sekä varsin kiehtova.
Pienenä lisänä on myös eräs yksityiskohta, josta elokuva on saanut nimensäkin. Tarinan naishenkilö, Hanna rakasti nimittäin suuresti kirjallisuutta ja ahmi kirjoja, muttei suinkaan lukemalla itse, vaan toisten lukemana. Hän itse oppi lukemisen taidon vasta elämänsä viimeisinä vuosina, vankilassa ollessaan, etäisenä apunaan hänellä oli yllättäen vuosikymmenien takainen rakastajansa, se nuori poika: Michael Berg.
Mutta kuka tietää, vaikka pystin saisi Slumdog Millionaire, jos Golden Globesit antavat mitään osviittaa. Tai leffa Milk, joka käsittelee sisällöllään aihetta, jota muutama vuosikymmen sitten ei olisi taatusti saatu valkokankaalle saakka, saatika Oscar-ehdokkaaksi asti.
