Monday, December 1, 2008

One word ja lääkärissä käyntiä...

Sain tämän hauskan meemin Itkupilliltä ja tässä tulee...

The most difficult part of this meme is, that you can only answer the questions with
a single word.

1. Where is your cell phone? Bag
2. Where is your significant other? Reading
3. Your hair color? Bad
4. Your mother? Caring
5. Your father? Helpful
6. Your favorite thing? Blogging
7. Your dream last night? Fish...
8. Your dream/goal? Happiness
9. The room you’re in? Office-nook
11. Your fear? Terrorism
12. Where do you want to be in 6 years? Working?
13. Where were you last night? Bed
14. What you’re not? Bitchy
15. One of your wish-list items? Book
16. Where you grew up? Finland
17. The last thing you did? Coughed
18. What are you wearing? Jeans
19. Your TV? Plasma
20. Your pet? None
21. Your computer? Must!
22. Your mood? Tired
23. Missing someone? Parents
24. Your car? SUV
25. Something you’re not wearing? Watch
26. Favorite store? TJMaxx
27. Your summer? Hot
28. Love someone? Always
29. Your favorite color? White
30. When is the last time you laughed? Today
31. Last time you cried? Today

The other part of the challenge is to nominate five people to take up the challenge on their own blogs.

Vastattu on, mutta tällä kertaa en laita meemiä eteenpäin, sillä aivot eivät vaan jaksa raksuttaa sen vertaa, että saisin päähäni, kelle tämän laittaa... Ja huomasin muuten, ettei tässä kyselyssä ole olleskaan kysymystä 10. Hmm, mikähän se kysymys lie ollut...?

--------------------------------------

Jaahas. Ja sitten yleistä jupinaa ja harmitusta. Tänään on olo ollut köhäinen ja tukkoinen ja iltapäivällä sain vielä soiton neidin lääkäriltä, lisäkokeisiin ja vielä verikokeisiin (painajainen!, niin äidille kuin tyttärelle), lähipäivinä ultraan ja katsotaan, josko on vain hätävarjelun liioittelua, vai oikeasti jotain vähän vakavampaa. En kerro tässä nyt mahdollisesta diagnoosista enempää, kun ei ole mitään varmaa tietoa mistään. Piakkoinhan tuo selviää, toivottavasti.

Säikäytti vaan äidin totaalisesti tuo puhelinsoitto ja lääkärikäynnillä sai useampi ihminen (taas kerran) olla pitelemässä meidän villivarsaa, kun ottivat verikokeita. Ja tyttö vaan huutaa naama punaisena, että NO SHOTS, NO SHOTS! Poor thing :-(

Onko teillä muilla millaista lääkäriin meno lasten kanssa? Meillä menee kaikki aina ihan hyvin siihen saakka, kunhan vain ei ole piikkejä näkyvilläkään. Mutta jos vaan tulee ilmi, että nyt annetaan piikki tai otetaan verikoe, niin HELLOU! Helvetti on irti!

Nykyisin koetan kyllä lasta jo etukäteen prepata ja autossa kertoilen, että kuinka nyt ollaan isoa tyttöä ja braveja molemmat ja otetaan coolisti ja noin, mutta meidän neiti se vaan saa hepulit joka kerta, jos on piikkejä tiedossa.

Itse koetan olla rauhallinen, pidän sylissä, pidän kädestä, suputan korvaan, käsken katsoa äitiä, käännän päätä pois piikistä päin ja vaikka mitä, mutta ei tunnu tehoavan...

Niin ja joo. Mä harkitsen jo laittavani mieheni seuraavan kerran asialle. Näkisipä hänkin vähän tätä kotiäidin arkea ja miten HELPPOA on esimerkiksi käydä verikokeessa neitokaisen kanssa...

Toisaalta muistissani on myös omat lääkärikokemukseni ja kammoni ja kuinka esimerkiksi hammaslääkärissä ollessani onnistuin puraisemaan hammaslääkäriä sormesta. Ja kuinka äitini joutui aina keksimään vaikka mitä tekosyitä, että ylipäätään sai minut lääkäriin. Tai kuinka tätiparkani joutuivat myös joskus minua lääkäriin viemään ja naureskelevat noille episodeille edelleenkin, tyyliin, muistatko muuten sitä, kun Sari pisti silloin kerran lääkärissä vähän "ranttaliksi"...

Olisiko siis kyseessä klassinen: Omena ei kauas puusta putoa-tapaus? Pahoin pelkään...

7 comments:

Suzhouren said...

Joskus muuten noi lääkäri-tms. käynnit sujuvat paremmin isän kuin äidin kanssa. Ainakin meillä.

Kammottavin kokemus on Prinsessan korvienputkitus paikallispuudutuksessa. En ikinä enää antaisi sellaista lapselleni tehdä, silloin oli vain pakko ja kaikki leikkaussalit oli varattu. no, putket saatiin korviin, äidiltä valui hiki ja täristytti )meitä oli 3 pitelemässä), lapsen naama oli itkusta ja pakoon pinnistelystä verenpurkaumilla mutta onneksi hän ei sitä muista. Luojan kiitos.

Sooloilija said...

Voipi olla, että lääkäri- ja neulapelko on periytyvää.. Niinkuin monet yllättävätkin asiat.

Meillä on lasten kanssa aina käytetty Emla-puudutuslaastaria. (Saa apteekista ilman reseptiä). Se on kyllä hyvä, pienenkin lapsen saa aika helposti tajuamaan, että iho puutuu siitä kohtaa eikä satu yhtään kun verikoetta otetaan.

Kaikkein kauhein muisto verikokeista itselläni on se kun lapsiltani otettiin vauvana kovasti verikokeita kantapäästä. Se näytti ihan hirveältä, ja vastasyntynyt huusi kovasti! (Molemmat lapseni ovat keskosena syntyneet, joten heistä otettiin paljon kokeita silloin alussa. Nyt ovatkin sitten olleet tosi terveitä. Nykyään ei paljon verikokeita tarvitse ottaa).

Mutta tsemppiä sinne teille. Kyseleppä puudutuslaastarin tai muun vastaavan aineen perään..

Nina said...

Voi ääk! Minä odotan kauhulla, mílloin joudutaan ensimmäisen kerran lapsilta labroja ottamaan.

Itse olen ollut varsinainen neulatyyny pienenä niin käsivarsista kuin korvistakin ja kammoan neuloja edelleen, vaikkakin olen jo "reipas tyttö" ;-)

Kyllä nuo huutaa aina piikityspuuhissa, mutta kun verikokeen ottamisessa pitäisi olla vielä enemmän paikallaankin...
Onkohan Suomessa myytävänä puudutuslaastareita?! Voisi ostaa jo valmiiksi varastoon ;-)

Tuija said...

Just oli Hesarissa juttua, että väitöskirjatutkimuksen mukaan lasten hammaslääkäripelko on peräisin heidän vanhemmiltaan eli vanhemmat siirtävät omat pelkonsa lapsiin. Liekö sama asia sitten piikkikammon ja muiden lääkärikammojen välillä. Oma 3-vuotiaani on viimeisen vuoden aikana alkanut laittamaan jonkun verran hanttiin toimenpiteitä, mutta se johtunee enemmänkin uusien ihmisten vierastamisesta. Ainakin tähän asti hetken rauhoittelu ja "järjen puhuminen" on auttanut ja tietty se, että saa istua äidin sylissä. Muutamat toimenpiteet olen kyllä itse joutunut sairaanhoitajan opastamana tekemään (en tosin pistämisiä!). Viime syksyiset influenssarokotukset muuten menivät loistavasti, kun mukana olikin isä. Joten Sari, laita vain miehesi tytön kanssa pistokeikoille.
PS. Emla-puudutuslaastareita saa Suomen apteekeista, tosin kokemukseni mukaan osa terveydenhuoltoväestä ei oikein tykkää niistä, kun puudutus kuulemma "piilottaa" verisuonet.

Anu said...

Tutulta kuulostaa tuo piikkipelko... meillä on tyttöä 8 vuotta piikitetty viikottain reuman takia ja joka kerta on tappelua, oksentelua ym... Nyt 12- vuotiaana hän onneksi alkaa päästä asiassa niskan päälle ja suhtautuu jo hommaan hieman iisimmin. Neljä kertaa on käyty nyt piikillä ihan ilman tappelua. Tuntuu kamalalta aiheuttaa lapselle sellaista stressiä, mutta lääkityksen ansiosta on vältytty nivelvaurioilta. Joka kerta koetan muistuttaa että tämä on hyväksi hänelle eikä pelkkää kiusaamista. Kyllähän äiti ottaisi jokaisen piikin omaan nahkaansa, jos se jotain auttaisi !

M'man said...

Etsiskelen taalla blogeillasi sahkopostiasi, jonne laittaa kutsun jatkoille ;)

Blogistani tuli yksityinen ja ajattelin sita myos vahan paivittaakin taas jalleen - olet siis tervetullut messin ;)

Sari said...

Kiitos teille naiset kommenteistanne. Minä saan jotain lohtua siitä, kun huomaan, etten ole ainoa äiti tämän piikkikammoisen lapseni kanssa. Joka kerta se on raskasta niin äidille kuin lapsellekin. Äitiä ahdistaa nähdä oman lapsen kauhu ja pelko ja lasta tietty ahdistaa se piikki. Nyt tosin vähän rauhoittui, kun huomasi lopulta, että kovan riehumisen ja rimpuilun jälkeen se itse verinäytteen otto ei ollut hirmu kipeää ja tänään oli tosi reipas tyttö ultrassa, heittäen huulta hoitajatädin kanssa ja kysellen kautta rantain, että josko sitä tikkaria olisi tämän toimenpiteen jälkeen tarjolla. Äiti oli siinä ihan äimän käkenä, kun tyttö oli niin supliikki ja neuvotteli jo hetimiten itselleen sen tikkarinkin... ;-) Mutta nyt sitten odotellaan tuloksia ja toivotaan, ettei niistä mitään löydy.

Suzhouren, tuo paikallispuudutuksessa putkitus kuulostaa melko hurjalta. Ja tosiaan, harkinnassa on isin laittaminen läkyrille, jos/kun seuraava piikitys tai verikoe on tiedossa.

Sooloilija. Niin mäkin arvelen, että neulakammo on periytyvää. Tuo puudutuslaastari kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Täällä laittoivat sellaista puuduttavaa suihketta.

Nina, sama kammo täällä ja ihan samaa mietin, että noita puudutuslaastareita pitäis ostaa varastoon...

Tuija, olet kyllä onnekas, jos neitinne on vielä puhumalla rauhoittunut. Meillä ei toimi, sen verran on huonoja kokemuksia tytöllä takana (esim. sairaalaan jokunen vuosi takaperin jouduttuaan etsivät suonta niin moneen otteeseen, että tytön käsivarret oli jo ihan ruvella yms. kivaa...). Hmm, mitenhän noiden laastareiden kanssa sitten on, jos suonet eivät näy niitä käytettäess. Ei välttämättä hyvä asia...

Anu. Kuulostaa tosi ilkeältä tuo sinunkin tyttösi tilanne. Ja vaatii varmasti äidiltäkin paljon, kun joutuu näkemään lapsensa joka kerta piikitettävänä. Toivottavasti nyt alkaa sujumaan tosiaan paremmin. Minäkin tässä toivon, että seuraavalla kerralla ehkä menisi jo vähän paremmin, kun puheltaisiin asiasta etukäteen ja muisteltaisiin, että on sitä magic spraytä, joka puuduttaa käsivarren. Ja tärkeää olisi se, ettei sitä tilannetta tuijota, vaan katselisi äitiä tai laskisi vaikka numeroita. Se ainakin auttoi tyttöä tällä kertaa, vähän...

M'man. Minulla ei ole erillistä sähköposti-osoitetta blogeihini, mutta tässä laitan sulle henk.koht. osoitteen tulemaan, toivottavasti pistäydyt täällä sen nappaamassa, että pääsen taas blogiisi katselemaan kauniita valokuviasi ja kuulumisia Ranskan maalta. Osoitteeni on santtulimami@gmail.com