Sunday, November 9, 2008

Tuloaulan tunnelmasta...

Eilen katsoin mieheni kanssa elokuvan Love Actually, jota moni blogissani vieraileva suositteli tässä joku aika sitten katsottavaksi (kiitos muuten tästä vinkistä) ja jonka olemme kyllä joskus aikaa sitten katsoneet, vaan onnellisesti unohtaneet, eli eilen oli aika virkistää muistia.

Ja on kyllä TOSI HYVÄ LEFFA!!! Jos et ole tätä leffaa nähnyt, niin heti kipinkapin vuokraamaan! Etenkin jos pidät huumoripainotteisesta romantiikasta, huippunimien kera. Hugh Grant, Colin Firth, Alan Rickman, Emma Thompson, Kiera Knightley, Liam Neeson, Billy Bob Thornton jne...

Vaan ei leffasta tässä sen enempää, arvelen, että moni tämän tarinan jo tietääkin läpikotaisin.

--------------------------------------------

Mutta tuon elokuvan alku- ja loppukohtaus (lentokentän tulo- ja lähtöaulan tunnelmaa) sai mietteliääksi ja miltei tunnekuohun valtaan. Sillä en tiedä mikä siinä on, mutta aina kun olen lentokentällä odottamassa vaikka meille saapuvaksi tulevia vieraita, en voi mitään sille, että minua koskettaa se ihmisten odotuksen, kaipuun, rakkauden ja ikävän korostuminen toista ihmistä, lähimmäistä, rakastettua, isää, äitiä, tytärtä, poikaa, isovanhempia tai lähimpiä ystäviä kohtaan.

Miltei tippa silmäkulmassa ja liikuttuneena huomaan seuraavani erilaisia kohtaamisia, kun pitkän odotuksen jälkeen sieltä käytävän päästä tulevat vastaan tutut kasvot. Saatan mielessäni miettiä, kuinka kauan tämä perhe on ollut toisistaan erossa? Kuinka kauan on tuo aavikkopuvussa oleva isä ollut sotaväessä, jossain kaukana palvelemassa? Kuinka niin romanttisesti vastarakastuneet voivat olla edes toisistaan erossa? Kuinka isoäidin sydän on täynnä rakkautta ja helpotusta, kun näkee lapsenlapsensa astelevan käytävän päässä häntä kohti?

Ja se vaan jaksaa aina sykähdyttää jollain tapaa. Olen ehkä romantikko tai muuten vain vanhaksi tulossa, mutta joku kumma siinä on. Nähdä sitä aitoa rakkautta, kaipuuta ja odotusta toista kohtaan. Se on jotenkin niin aitoa ja vilpitöntä, se iso halaus, rutistus, kyynel silmäkulmassa, joskus jopa täysin hysteerinen itku ja naurunrehakka, kun pitkästä aikaa taas nähdään.

Niin se on itselläkin, kun kesän alussa Suomeen saavumme ja isovanhemmat odottavat lentokentän tuloaulassa. Siinä on tunteet herkkänä vanhalla miehelläkin, kun lapsenlapsi ryntää syliin ja rutistaa oikein olan takaa...

Juu-u, Suomikaiho se taas vaivaa ja tänään on ollut isovanhempien kanssa polttavana aiheena se, että tullaanko jouluksi Suomeen? Harkinnassa on juu, katsotaan sitten, mitä tuleman pitää....

8 comments:

Anonymous said...

Love Actually on mun lempielokuvani..
Me menemme jouluksi Suomeen. Tämä on lasten unelmien täyttymys ja en todellakaan pane pahakseni sitä itsekään. Suomi-joulu pitkästä aikaa! Nyt on taas mitä odottaa kuukauden päivät.

Anonymous said...

Samanlaisia tuntemuksia on minullakin lentokentillä. Joskus meinaa ihan itsellekin nousta onnen kyynel silmään, kun saa todistaa jotain ihania jälleennäkemisiä :)

Anonymous said...

Musta on kivaa menna ajoissa lantokentalle ja seurata ihmisia. (Mokkihopero tata nykyaan) Se on myos se etta lasten syntyman jalkeen (tai ainakin musta tuntuu) alkaa itkemaan yha vaan herkemmin.
Emme mene Suomeen Jouluna. Olemme taalla lammossa ja keksitaan jotain erilaista, kuin normaalisti.
Olemme olleet viimeeksi joulun Suomessa v 1999.

Sari said...

Suzhouren. Love Actually vihje taisi tulla mm. sinulta. Ja kiitos, oli aivan ihana leffa, jonka olin miltei unohtanut, nolotus... Teillä on varmasti sukulaiset innoissaan, kun menette Suomeen jouluksi. Meillä on vielä harkinnassa, kun vaihtoehtona on joulu Suomessa tai joku matka täällä suuntaa ja molemmat ovat kivoja vaihtoehtoja.

Auli. Siis eikö ole kumma, että se kyynel meinaa silmäkulmaan tulla toisten kohtaamisia seuratessa.

Kirsi. Ihan sama mulla. Kun neiti syntyi, äidistä tuli ihan herkkis ja kait aina olen ollutkin, mutta en nyt ihan tällä tavalla, että lentokentilläkin jo alkaa miltei kyynelehtiä toisia ihmisiä katsellessaan... Kivalta kuulostaa teidän joulusuunnitelmat. Meidän viimeisin joulu Suomessa oli kolme vuotta sitten, tätä nyt tässä harkitsemme, sillä meilläkin on vaihtoehtona tehdä jotain kivaa täällä joulun aikaan tai joulun alla. Matkustaa johonkin tms. No, katsotaan nyt, mitä lopulta teemme.

Anonymous said...

Nykyään tuntuu siltä, että itsekin sitä on onnellinen vain lentokoneessa Atlantin yllä, kun on menossa tai tulossa. Täällä on ikävä Suomeen ja Suomessa jatkuva ikävä tänne kotiin eikä sitä tasapainoa tunnu nyt löytyvän millään.

Raija

Sari said...

Raija. Niinpä niin ja sinä se oletkin saanut lennellä Atlantin yllä viime aikoina aika tiuhaankin tahtiin ;-)

Minulla se jo alkaa se ainainen kaiho, joka syksyhän se saapuu, kun joulu lähestyy. Mutta katsotaan nyt, tuleeko niin vahvaksi, että pitäisi Suomeen joulua lähteä viettämään. Vielä ei ihan niin kovasti polttele, vaan mistäs sitä tietää... Joten vannomatta paras. Pirrautellaanpa tässä ja keitellään kaffeet/teet taas pian porukalla!

Jaki said...

Love actually on yksi minunkin lempparileffoista, pitaapa muistaa katsoa taas pitkasta aikaa. Itsellani on ihan samanlaisia tuntemuksia lentokentalla, katson kanssa tippa linssissa muiden halailuja. (Vihdoinkin on aikaa lukea tatakin blogia, kun istun kirjastossa ja odotan, etta lastenelokuva loppuu.)

Sari said...

Hei Jaki. Ja lohduttavaa huomata, etten ole ainoa lentokentillä tunteileva ja toisia ihmisiä ja kohtaamisia pälyilevä tapaus... Mutta on se vaan jollain tapaa koskettavaa ja niinkuin Love Actuallyssakin laulettiin Love is all around us... Vai oliks se Christmas, no anyways... ;-)