Thursday, November 20, 2008

Synttärihumua x 2.... Phiuh...

Tämä aamu lähti taas ihan kivasti käyntiin...

Pikkuneitimme oli innoissaan päivän ohjelmasta. Kahdet synttärikekkerit ja vielä samana päivänä! Jes!!!

Tiedossa kakkua ja kavereita, sekä leikkiä ja pelejä teema-ravintoloissa... Jee, siis kivaa oli heti aamusta!

Aina siihen saakka, kunnes neidin juhlamekko oli jogurtissa ja sitä sitten vaihdettiin, vaan ei kelvannut mikään neidille päälle pantavaksi... Ei hame, ei mekko, ei SIIS MIKÄÄN!
Ja siinä maattiin selällään oman huoneen lattialla ja pää punaisena karjuttiin, että: MINÄ EN HALUUUUU TÄTÄ HAMETTA! MINÄ EN LAITA TÄTÄ PÄÄÄÄLLEEE! BYÄÄÄH, BYÄÄÄH ja vielä kerran BYÄÄÄH!

Ja minulla paloi kyllä käämit taas aivan täysin. Jouduin jopa hetken aikaa seisomaan tytön huoneen oven takana ja vain karjumaan ilmeillä ja huitomaan käsillä ilmaa (siis olisi tehnyt mieli huutaa aivan täysillä)... Ja huusin kyllä täysilläkin, mutta pahimmat höyryt jouduin raivoissani jo purkamaan oven takana.

Miten se on joskus niin PIRUN vaikeaa näiden mukuloiden kanssa?

Vaikka olisi kuinka kivaa tiedossa, niin se riita ja rähinä saadaan aikaan vaikka sukkahousun väristä. Tai siitä, ettei paita matchaa hameen kanssa? Haloo? Onko tää nyt ihan normaalia eskari-ikäisen touhua?

No mutta...

Kun oli vaatteet saatu VIHDOIN vaihdettua uusiin, oli sitä mukavaa tiedossa. Vaikka äidillä kyllä oli fiilikset ihan nollassa kaiken väännön jälkeen. Siis huh, onko tämä tuttua teille muille? Tämä vuoristorata lasten kanssa... Noh, meille tämä on kyllä ihan arkea kaikki draama ja kädenvääntö...

Mutta olihan meillä kivaa ja pari tuntia juhlittiin neidin kerhokaverin synttäreitä. Perin jenkkiläiseen tyyliin, valmispaketti oli kyseessä. Pelejä, pizzaa ja dinosauruksen muotoinen, cupcake-kakku.



Josta muuten jostain ihmeen syystä syödään usein vain tuo päällä oleva, sokerinen icing. Näin ainakin meidän neidin kohdalla... Ja tällä kertaa neiti ei jaksanut edes tuota icingia kokonaan. Taisi olla sen verran imelää, ettei maistunut...


Ja josta muistona upean vihreä kieli...
Jahhas... Nyt sitten valmistautumaan kello viiden juhliin. Maltan tuskin odottaa... ;-0

6 comments:

Nina said...

Kuulostaa varsin tutulle. Vaikka kuinka oltas lähdössä pojalle mieluisaan paikkaan, ei lähdöstä tahdo tulla mitään ilman perinteisiä huutoja ja marmatuksia.
Vaikea ymmärtää...

Sari said...

Nina. Just näin se menee... Ja mä kun luulin, et uhmaikä on jo taaksejäänyttä elämää... No joo, oon kyllä kuullut, et uhmaikä on vaan alkusoittoa tulevalle.

kirsi said...

Sari, olen pahoillani mutta se tulee aina vaan pahemmaksi ja pahemmaksi. Pienena pienet murheet ja isona isommat murheet.....

vaatteet, just joo, me ei ehdita mihinkaan bileisiin, kun aikaa menee (ja meikkeja) meilla se on 3 x murkku nyt just.
Rakastetaan ihan hirveasti aitia ja salamana huudetaan etta 'sa et ymmarra ja paiskitaan ovia. Siina sitten ollaan kysymysmerkkina koirien kera :-)

Ja meilla muuten keskimmainen 13 v tekee ihan melkein paivittain itselleen tuota icingia (YOK YOK)

Tarja said...

hehe. meidän mimmi on onneks vielä liian pieni kiukuttelemaan. mutta kyllä se silti kriittisesti joskus katsoo kun jotain tiettyä bodyä vedän sen päälle hoitopöydällä :D käsi pitkänä ja tuijottaa hihaa ja ajattelee selvästi, että ei tämä nyt oikein oo hyvä. mutta ei silti vielä valita :)

ja vähän on hieno kakku. enpä oo tommosta ideaa aiemmin nähnytkään.

Tuija said...

Aah, miten helpottavaa lukea tekstiäsi ja juuri tänään kun täälläkin on varsinainen tähtien sota käynnissä. Alkoi jo aamusta melkein ennen heräämistä. 3-vuotias sai hepulin, kun iskä oli lähtenyt töihin eikä hän saanut sanoa isälle hei heitä, ja sen jälkeen onkin koko pvän ollut kaikki asiat ihan vinksallaan. Eikä siihen kauaan tarvittu kun tytön kanssa kilpaa huutaa äiti (juu, todella aikuismaista käytöstä). Äidin huonoa tuulta lisää vielä sekin, että tässä pitäisi alkaa kunnon suursiivoukseen, kämppä kun alkaa muistuttaa kaatopaikkaa. Olen aina siivouspäivinä kuin persuuksiin ammuttu karhu. Ei ole tuo siivous minun juttuni, ei.

Sari said...

Kirsi, Tarja ja Tuija. Mukavaa perjantaita teillekin äideille. Arvaan Kirsi, että vielä pahempaa on tiedossa ja murkkuikää odotankin jo varsin mielenkiinnolla. Onneksi siihen on vielä aikaa... Tosin nykylapsethan käy murkkuiänkin jo aiemmin kuin me. Jo 8-vuotiaalla saattaa olla esimurkkuoireiluja... Äh!

Tarja, meillä osasi neito kanssa jo pienenä näyttää, missä kaappi seisoo... Että siitä se vaan... Pahenee... ;-)

Tuija, kuulostaapa aika tutulta. Niin pienestä voi mennä päivä pilalle. Kuin siitä, ettei isälle saa hei heitä sanoa... Tai no, se voi olla pienen lapsen elämässä tosi isokin asia, kun me vanhemmat ollaan vielä tuossa iässä niin tärkeitä. Pitäisi kait teroittaa itselleen sitä, että koettaa vaan jaksaa ne vaikeatkin päivät muksujen kanssa, sillä saamme kuitenkin vielä jakaa niitä syli- ja hellittelyhetkiä lastemme kanssa. Pari vuotta kun menee, niin äiti ei taatusti saa edes suukotella, saatika ottaa syliin...