Sunday, February 1, 2009

Sellainen sunnuntai...

Sunnuntaimme alkoi surullisissa merkeissä.

Jostain syystä halusin aamulla herätessäni katsoa ensimmäisenä mailiboxini. Yleensä en niin tee, sillä blogit houkuttavat enemmän, mutta jostain syystä halusin katsoa ensin mailit.

Ja siellä se minua jo odotti. Suru-uutinen. Suomesta.

Kissavanhuksemme Misu, joka on asustanut viimeiset vuodet vanhempieni luona maaseudun rauhassa, oli nukkunut pois.

Itkuhan siinä pääsi ja lämpimästi muistelimme Misua, tuota eläväistä ja persoonallista kissaherraa, joka toi meille niin paljon iloa.

Ja sytytimme kissavanhuksen kunniaksi kynttilän.


Nyt on sinun hyvä olla Misu, ilman kipua ja tuskaa. Olet aina mielessämme, kissaherramme vallaton ;-)

Mieli on siis ollut koko päivän vähän apeana, ja koetimme ensin salata asian tyttäreltä, mutta eihän siihen pystynyt, kun itketti itseäkin niin hemmetisti. Niinpä pikkuneitimmekin kantoi tuota kuvassa näkyvää, jo vuosia sitten ottamaani, kehystettyä Misun kuvaa sylissään ja itki niin lohduttomasti, että äidillä rintaa kouristi katsella lapsen syvää surua.

Niin siis päätimme, että on aika lähteä johonkin tuulettumaan ja saada ajatukset edes vähän toisiin asioihin. Lähdimme ajelemaan läheiselle mallille ja pitkään seurasimme mm. näitä nuoria jääkiekon pelaajia. Ja tyttärellä oli selvästi pelisilmää, niin silmä kovana seurasi poikien menoa... Vai liekö vain noita poikia?

Ja mallilta ajoimme vielä kotimme lähellä sijaitsevaan Thai-ravintolaan, jossa nautimme kupposet kuumaa keittoa, Thom Kha Chicken on oma lempparini ja kylläpä maistui taas oikein hyvältä.

Illalla täällä onkin tullut telkun täydeltä SuperBowlia, ja jonkun aikaa sitä seurasimme, mutta ei, ei se nyt oikein jaksanut kiinnostaa, edes miestä. Puoliajan shown katsoimme toisella silmällä iltapalaa laittaessamme, mutta eipä se tuo Bruce Springsteen ole ollut koskaan oma suosikkini, joten ei oikein säväyttänyt.

Huoh... Siis vähän erilainen, surullinen oli sunnuntaimme, mutta jospa se jo huomenna olisi olo parempi, eikä itkuakaan enää tulisi.

Mukavaa maanantainta kaikille,

Sari

5 comments:

Yaelian said...

Olen pahoillani Misun poismenon johdosta ja ymmärrän että se tuntuu tosi surulliselta. Mullahan on Suomessa Otto kissa,joka täyttää huhtikuussa jo 15 eli tosi vanha jo kissaksi.Se on mun pojan luona, joka on kasvanut yhdessä Oton kanssa, ja nyt kun Ottokin on jo noin vanha niin poika pelkää niin paljon Oton poismenoa, että otti kesällä toisen,nuoren kissan.
Thaimaalainen keitto on ihanaa!
Oikein hyvää alkavaa viikkoa teille!

Sooloilija said...

Lempeät halit täältä käsin sinne päin. Tiedän miltä tuntuu kissan poismeno. Onneksi jokainen kissa jättää lähtemättömän muistonsa. Edellisen kissani kuolemasta on jo 13 vuotta aikaa, mutta yhä muistan ne tunnelmat..

Sari said...

He Yaelian ja kiitos, lemmikin kuolema tuntuu pahalta, vaikka meidänkin kissalla oli jo ikää saman verran kuin sinunkin Otto-kissallasi. Mutta nyt on kissavanhuksen hyvä olla, kun ei ole enää niitä kipuja eikä sairaudet vaivaa. Thaikeitot on tosiaan ihania ja mukavaa viikon alkua myös sinulle!

Sooloilija, kiitos haleista, otan ne ilolla vastaan ;-) Teidän kissan kuvia tuossa juuri eilen katselin ja oli niin hassua huomata, että sielläkin on kissa mukana kaikessa arjen touhussa, kuten läksyjen teossa. Ja muistot kyllä aina auttaa ;-)

Paivi said...

Lämmin halaus Misun poismenon johdosta. Itselläkin lemmikin lähtö on vielä tuoreessa muistissa, kun viime maaliskuussa jouduimme sanomaan hyvästit rakkaalle koiravanhuksellemme. Aina se on yhtä raskasta. Nuo eläimet kun usein ovat läheisempiä kuin ihmiset - ne eivät tuomitse, ne rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet ja ne ovat aina valmiina kuuntelemaan kun ystävää tatvitset, vaikka eivät suoranaisesti itse osaisikaan vastata.

Rakkaille eläinystävillemme kiitos.

Sari said...

Moi Päivi. Kauniisti kirjoitit lemmikkiystävistämme. Ja on varmasti ollut sulle kova pala, kun Cinnalle viimeiset hyvästisi jätit. Niinkuin sanoit, usein tuntuu siltä, että eläimet vaistoavat meissä ihmisissä asiat herkemmin kuin toiset ihmiset, eivätkä he koskaan tuomitse. Nuorena teinityttönä varsinkin tuntui kaiken hormonimylläkän ja itsensä etsimisen keskellä, ettei mua ymmärtänyt kukaan muu niin hyvin kuin tuolloinen kissarouvani Bertta.