Lisää herkkuja ja sitä saakutin flunssaista oloa...

Siis mikähän hiivatti siinäkin on, että joka vuosi, Thanksgivingin aikaan, meillä sairastellaan.

Jos ei ole flunssaa, niin ainakin köhää, tai kurkkukipua tai vuotavaa nenää.

Neidillä on nyt antibioottikuuri poskiontelontulehdukseen, miehellä köhää ja mulla kait sit samaa tulossa. Kurkkua riipii ja tuntuu kuin nielu olisi täynnä sahanpuruja. Yskittää ja ottaa päähän!

Mutta mutta, vaikkei aivot toimikaan nyt ihan täysillä, laitan kuitenkin niitä lupaamiani herkkukuvia viikonlopulta. Tässä ensin niitä Thanksgiving-päivän herkkupaloja!

Oli kuulkaa taas sellaiset herkut, ettei mitään rajaa. Tämän pariskunnan isäntä loihtii aina todella maistuvat ruoat ja vielä erityisesti kaikki kastikkeet ovat hänen bravuurejansa. Talon emäntä puolestaan vastaa jälkiruokapuolesta, eikä ole moittimista siinäkään osastossa...

Joten, tässä niitä nyt tulee, herkkukuvia!

Tai noh, aloitetaan ensin tästä (sori, kuva on vähän heilahtanut, sillä kokilla oli niin kiirus nostella lampaanpiffejä smokerista, ettei kuvaaja pysynyt perässä...). Eli tässä valmistuu pääruokaan tuleva lammas. Oli todella hyvää ja tehty tosiaan tuollaisessa smokerissa, eli mukava savun maku oli taustalla.

Ja tässä alkupala. Fillonyytin sisältä paljastui savulohta ja savuscallopia (mitähän se nyt sitten on suomeksi... ööh, olikohan kampasimpukkaa?) ja tuossa nyytin ympärillä on aivan taivaallista appelsiinikastiketta.

Pääruokana siis savustettua lammasta karpalo-punaviinikastikkeessa, uuniperunalla. Njami njami!

Ja jälkiruoaksi sitten marjajäädykettä, jossa päällä vielä vadelmia ja boysenmarjoja. Tämä oli perheen emännän loihtima annos ja maistuipa kyllä tosi hyvälle tämäkin.

Eli herkkuhetkistä saimme taas kerran nautiskella ja ilo on aina ollut tänne mennä Thanksgivingiä viettämään, kun saa aina olla varma siitä, että ruoka on TAATUSTI ERINOMAISTA ja vielä tosi kauniisti katettu!

Huomenna (jos vaan jaksan sängystä nousta sen verran tämän taudin kiusatessa) kiusaan teitä perjantaisella menulla, joka nyt ei tosin ihan tällaiseen yllä, mutta kokeiltiin kotosalla vähän sellaista perinteisempää Thanksgiving-systeemiä ja hyvää se oli sekin.

Mutta ei tässä sen ihmeempiä tällä erää. Nyt on pakko mennä pehkuihin ja toivoa, että aamulla olisi hivenen parempi olo. Mutta koettakaa te ihmiset pysyä nyt terveinä siellä ja täällä ja nauttikaa lämpimistä juomista ja c-vitamiinista. Itsellä on juuri teekupponen edessä ja kurkkupastilleja on mennyt kohta askillinen... Kunpa vain saisi yöllä nukuttua...

Thanksgiving-lounastelua

Tänään on sitten Thanksgiving-päivä ja tässä katselen sivusilmällä Macyksen paraatia, suoraan New Yorkista. Olisipa kyllä ihana joskus päästä tuonne paraatiin ihan livenä katselemaan jättikokoisia floateja, mutta tänä vuonna katselemme niitä näin televisioruudun kautta.

Kiirettä on pitänyt koko alkuviikon. On ollut kaikenlaista kissanristiäistä, kuten Thanksgiving-lounastelua suomalaismammojen ja lasten seurassa, muuten vaan lounastelua muutaman muun ystävättären ja muksujen kera, Suomeen lähtevien pakettien pakkaamista, joulukortin rustaamista ym. jouluunkin jo liittyvää kiirusta.

Tiistaina olin tosiaan suomalaisten mammojen kanssa lounastamassa jo kovasti Thanksgiving-tyyliin ja tuosta lounaasta jäi mieleeni erityisesti tämä...



Sweet potato casserole. Oh my! Ja kyllä vaan. Päällä on vaahtokarkkeja. Oli kyllä niin makeaa tämä casserole, etten pystynyt syömään kuin pari haarukallista. Ja tuntui jotenkin ihan oudolta ajatukselta nuo vaahtokarkit tuossa sweet potatoesien päällä. Mutta tulipahan kokeiltua. Ja kivalta näyttää, eikö vain?

Tämä oli lounaamme. Lapset söivät samanlaisen annoksen, tosin heille upposi parhaiten lihapullat ja kalkkuna. Villiriisi ja kalkkuna olivat omia suosikkejani. Kalkkuna oli helpolla tapaa valmistettavaa Turkey in a bag-mallia. Pussissa oleva pakastekalkkuna (rintapala) laitetaan suoraan uuniin (mausteet ovat jo valmiina) ja la laa! Maittava kalkkuna on jo kohta valmis. Hyvää oli ja pehmeää. Usein kun kalkkuna on hirmuisen sitkoa ja itse en edes välitä kokonaisesta kalkkunasta stuffingin kanssa. Se stuffing kun ei ole olleskaan mun herkkuani.

Eilen lounastimme taas muutaman ystävättären kanssa ja ranskalainen ystävättäreni oli tehnyt ihanat jälkiruoat. Flanit ovat Ranskassa suosittuja ja tämä oli oikein maittavaa.

--------------------------------------

Tänään sitten ajelemme miehen työkaverin luokse maistelemaan heidän loihtimiaan herkkuja. Tiedossa ei ole kalkkunaa, vaan savustettua lammasta ja muita herkullisia talon antimia.

Kamera on matkassa mukana, joten laitan herkkupöydästä pian kuvia tulemaan.

Perjantaina valmistamme itse kalkkunaa ja pumpkin pietakin kokeilen tehdä ihan itse. Kivan reseptin löysin Martha Stewartin lehdestä, on pakko kokeilla.

Mutta nyt lähden viimeistelemään joulukortteja, ja muutaman tunnin päästä sitten lähdemmekin jo kyläilemään.

Mukavaa torstaita ja mukavaa kiitospäivää!

Terkuin Sari

La Hacienda Ranchilla syömässä...

Onpas nyt jotenkin ruokavoittoista tämä meininki ollut viime päivinä, mutta minkäs mahtaa, kun se ruokakin on aina lähellä sydäntäni. Niin itse laitettuna kuin toistenkin laittamana.

Mikähän siinä muuten on, että aina ravintolassa ruoka tuntuu tosi makoisalta ja nautinto usein suurempi kuin kotona, vaikka kyllä se kokkaaminen itseltäkin ihan hyvin sujuu.

Kai se on se tunnelma, joka sen tekee. Ja jonne ajaessa sattui vielä olemaan tosi kaunis auringonlasku ja jonka auton sivuikkunasta hätäpäissäni tallensin. Jotenkin paistoi niin komiasti tuo Teksasin aurinko, mutta hivenen jo ennätti horisontin taakse mokoma mollukka...




Aurinko laskee täällä nyt viiden jälkeen ja tuntuu, että niin ne vaan alkavat illat pimetä täälläkin kolkassa maailmaa aikaisemmin ja syksyn tai paremminkin alkutalven merkit ovat jo ilmassa.

Mutta siis, illan pimetessä hurruutimme tunnelmalliseen La Hacienda Ranch-ravintolaan, jossa on mielestäni varsin mukava, lämmin, teksasilaistyylinen sisustus ja rento fiilis kaiken kaikkiaan.


Seinillä taidetta lännen malliin ja tunnelma oli hyvin lännenhenkinen.

Ja pöytään tulee täällä yleensä automaattisesti tex-mex paikoissa nachoksia ja salsaa, tässä ravintolassa salsa on vielä kivasti smokattua ja ihan tuhdin tulistakin kyllä.

Ihastelin näitä suomalaistyyppisiä kärrynpyöriä, joista oli hauskasti toteutettu nämä värikkäillä lampuilla varustetut kattovalaisimet.



Ja seinät tietty hirrestä ja siniset ikkunanpokat oli aika hauska ilmestys myöskin.

Ja pitkästä aikaa päätin kokeilla mieheni suosituksesta pihviä. Kovin usein ei enää tule punaista lihaa syötyä ja niinhän siinä sitten kävi, etten jaksanut syödä 10 ozin pihvistä kuin puolet. Ja erästä asiaa myös ihmettelin annoksessani. Mitä ihmettä nuo kaksi paahtoleipäviipaletta tekivät pihvilautasellani?

Syönnin päätteeksi perheen pienin halusi vielä kokeilla ravintolan edustalla olevia satula-baarituoleja. Yiii-haaaah! Ja kyllä vaan, Teksasissakin saa jo olla toppatakit päällä. Ainakin iltaisin...

Viikon jatkoja!

Korealaisen marketin eksoottista tarjontaa, ruoka-aiheinen kysymys sekä Yogurtlandin antimia...

Olen niin onnekas, että olen ystävystynyt kahden tosi mukavan korealaisäidin kanssa ja heidän kauttaan sain tietää suht lähistöllä olevasta korealaisesta, jättikokoisesta marketista.

Josta löytyy esimerkiksi vihannespuolelta vaikka mitä vihannesta ja juuresta, ja joista en hyvänen aika, edes tunnista, saatika ymmärrä puoliakaan (nimet useissa kasviksissa vielä koreaksi, joka ei tosiaankaan auta asiaa...).

Mutta koska pidämme mieheni kanssa aasialaisesta ruoasta, niin tänään teimme pienen retken tähän ruokakauppaan.

Ja matkaan tarttui erilaisia juttuja, esim. rice vinegaria, sesame oilia, noodeleita, chilijauhetta, korealaista BBQ-kastiketta ja lihaa (kyllä vaan, ostin täältä, sillä ostin lihaa jo viimeksi ystävättärieni kanssa täällä käydessä ja oli taivaallisen hyvää juuri tuon BBQ-kastikkeen kanssa).

Mutta osui silmiini muutama erikoisuuskin, kuten nämä kananjalat... Siis ihan ne varvasosastot...

Mitähän näistä tehdään? Sillä kun katselin ohimennen erääseenkin kärryyn, siellä oli monta pakettia näitä varpaita... Ja äsken muuten katselin ohjelmaa Jamaicasta ja siellä tehtiin näistä samoista kintuista keittoa, joka on kuulema maan perusteellisen hyvää.

No, minun matkaani ei lähtenyt kananjalkoja...

Mutta näitä alla olevia kanan sydämiä mies meinasi kyllä ostaa. Oikein kuolasi näitä ja mietti, miten hyvältä maistuisivat valkosipulin ja maustekastikkeen kera uunissa rapeiksi paistettuna.

Ja ovat esimerkiksi Brasiliassa (josta kummisetäni kautta ohjeen olen saanut, kun hän on siellä asunut pitkään ja tälläkin hetkellä) suuren suurta herkkua. Ja nähtävästi myös Koreassa, kun näitä myynnissä oli... Ja ihan oikeasti, maistuvat hyvälle, kun oikein rapeiksi uunissa paistaa.

Mutta ei meidän matkaan lähtenyt yhtään kanansydänpakettia tällä kertaa. Mies tosin pitkään niitä hipelöi...Saa nähdä, ostaako vielä joku kerta. Itse en enää niin hirmusti näitä himoitse, että lähtisin ostamaan.

Josta tulikin mieleeni kysymys, jonka haluaisin sinulle esittää.

MIKÄ MAHTAA OLLA EKSOOTTISIN RUOKA, JOTA OLET MAISTANUT?

Itsellä se on juuri nämä kanan sydämet ja etanat. Joista pidän ehdottomasti enemmän kanan sydämistä. Etanat on iljakkaita, kumimaisia, ei hyviä, eikä minun makuun...

----------------------------------------

Mutta eksoottisesta ruokatarjonnasta, johonkin vähän vähemmän eksoottiseen ja vähän enemmän visuaalisestikin houkuttelevaan.

Eli korealaiseen jogurttibaariin. Siis voi NAMI NAMI!

Täällä on kiva idea, eli otat seinustalta hermeettisen kipon, johon saat itse tursottaa sun kymmenestä eri sortista mieleistäsi jädeä (tai tämä ei kuulema ole sitä perinteistä jäätelöä, vaan kevyempää, jogurttimaista vaihtoehtoa, joka on vähärasvaista, mutta siltikin aivan taivaallisen ihanaa!).

Taustalla näkyvät nuo automaatit, joista saa itse ottaa kuppiinsa täytettä sen verran kuin mieli tekee

Ja siinä niitä sitten on. Jos sun minkä sorttista makua. Itse maistoin tänään mangoa, baby coconutia, boysenmarjaa ja green teetä. Neitokaisella oli mansikkaa ja blueberry tartia, joka oli muuten ihan taivaallisen hyvää. Pakko ottaa sitä ensi kerralla.

Ja tästä sitten päälle vähän lisämakua. Näitä oli niin hirveät määrät, etten osannut kyllä valita kuin edellisen pöydän marja-hedelmäpaloista karhunmarjaa, mustikkaa ja mangoa ja tästä vain kookoshiutaleita.

Sitten annokset punnitaan ja hinta määräytyy painon mukaan. Kätevää!

Tässä oma kupposeni, jonka jaoin mieheni kanssa. Makuja siis neljä ja päällä tuoreita marjoja ja kookoshiutaleita.

Ai että oliko hyvää? Jos kippo halutaan kaapia niin tyhjäksi, että loput jo ryystetään, niin voitte ehkä arvata, että hyvää oli... ;-)

Tykkään kahviloista...

Ja kävin taas...

Yhdessä lempikahvilassani Panera Cafessa, lähimallilla, lounastamassa.

Joulushoppailuiden lomassa.

Ja tilasin itselleni tällaisen annoksen.

Cheddar-broccolikeiton, (Chopped broccoli, shredded carrot and select seasonings simmered in a velvety smooth cheese sauce) joka on muuten oma lempparini tortillasoupin rinnalla. Ja toisena ruokana on tässä makoisa kanaleipä (all-natural pepper-mustard chicken accompanied by our Caesar dressing, Asiago-Parmesan cheese, tomatoes, red onions & spices on our Artisan Three Cheese bread).

Ja hyvää oli taas. Siitä oli sitten hyvä jatkaa Macykselle, mutta ne mokkasaappaat, ne jäi kyllä ostamatta... ;-)

Leffoja, leffoja, leffoja...

No niin...

Leffoja on taas katseltu.

Ihan urakalla.

Ja niistä ykkösenä ehdottomasti TÄMÄ!!!

Uusin James Bond: Quantum of Solace.

Leffa täynnä vauhdikkaita ja melko väkivaltaisiakin kohtauksia. Näistähän leffaa oli jo kritisoitukin, kun kriitikkojen mielestä tässä Bondissa on jo liiaksikin väkivaltaa ja tappamista.

No jaa, olihan sitä toki, mutta ei ainakaan minua suuremmin haitannut. Olin itse asiassa juuri oikeassa vireessä tai mielialassa leffaan mieheni kanssa mennessä, että kaipasinkin kunnon actionia ja räiskintää.

Ja Daniel Craigia on toki kiva katsella... Niissä jäätävissä silmissä vaan on sitä jotakin! Eikä hän näyttelijäntaidoiltaankaan jätä kylmäksi, ainakaan minua. Sitäpaitsi, minusta nämä kaksi viimeisintä Bondia ovat aivan selvästi sitä parhaimmistoa (henk.koht. mielipiteeni). Naisilla ja seksillä ei maiskutella liikaa, vaan keskitytään siihen olennaiseen, eli kunnon toimintaan!

---------------------------------------

Viime viikolla kävimme myös katsomassa tämän! Voi hurja! Oli kuulkaas tosi hauska leffa ja etenkin elokuvan virtahepo Moto Moto naurattaa meitä tytön kanssa vieläkin.

Katsokaapas vaikka tämä pätkä, jossa Moto Moto esittäytyy Glorialle... (sori, alussa saattaa tulla joku mainos, mutta kyllä se pätkä sieltä tulee...) http://www.fancast.com/movies/Madagascar:-Escape-2-Africa/147382/908350721/Madagascar-2:-Escape-2-Africa:-Moto-Moto/videos#top

----------------------------------------

Ja koska meillä on nyt uusi kaapelikanavapaketti, voimme katsella kahta leffakanavaa veloituksetta kuukauden ajan. Niinpä olenkin katsellut viime päivinä televisiosta kaikenlaista hömppää.

Siihen kategoriaan voi lisätä tämän: Because I said so-leffan, jossa pääosissa Diane Keaton ja Mandy Moore. No joo... Keski-iän ylittänyt äiti neuvoo tytärtään miesasioissa ja koettaa löytää tyttärelle miestä. Dadda daa... Kulunut aihe jo minusta, mutta oli tässä ihan hauskojakin kohtauksia.

---------------------------------------------

Mutta entäs tämä eilisiltana katsomani We don't live here anymore-elokuva? Voi hyvä sylvi sentään. Niin masentava, tylsä, pitkäveteinen ja mitäänsanomaton elokuva kahdesta pariskunnasta, jotka löytävät toinen toisensa sängystä, että hoh hoijaa... Ja minä kun odotin tältä leffalta jotain sisältöäkin, kun näin Naomi Wattsin nimen elokuvan alussa. No joo... Ei vaan jaksa katsella tällaisia. Tuli ihan Kaurismäen leffat mieleen... Ei millään pahalla...

Mutta näistä leffoista suosittelen ehdottomastai Quantum of Solace ja Madagascar II:sta. Ensimmäinen toimintaa kaipaaville ja toinen lapsenmielisille, huumoria kaipaaville!

Synttärihumua x 2.... Phiuh...

Tämä aamu lähti taas ihan kivasti käyntiin...

Pikkuneitimme oli innoissaan päivän ohjelmasta. Kahdet synttärikekkerit ja vielä samana päivänä! Jes!!!

Tiedossa kakkua ja kavereita, sekä leikkiä ja pelejä teema-ravintoloissa... Jee, siis kivaa oli heti aamusta!

Aina siihen saakka, kunnes neidin juhlamekko oli jogurtissa ja sitä sitten vaihdettiin, vaan ei kelvannut mikään neidille päälle pantavaksi... Ei hame, ei mekko, ei SIIS MIKÄÄN!

Ja siinä maattiin selällään oman huoneen lattialla ja pää punaisena karjuttiin, että: MINÄ EN HALUUUUU TÄTÄ HAMETTA! MINÄ EN LAITA TÄTÄ PÄÄÄÄLLEEE! BYÄÄÄH, BYÄÄÄH ja vielä kerran BYÄÄÄH!

Ja minulla paloi kyllä käämit taas aivan täysin. Jouduin jopa hetken aikaa seisomaan tytön huoneen oven takana ja vain karjumaan ilmeillä ja huitomaan käsillä ilmaa (siis olisi tehnyt mieli huutaa aivan täysillä)... Ja huusin kyllä täysilläkin, mutta pahimmat höyryt jouduin raivoissani jo purkamaan oven takana.

Miten se on joskus niin PIRUN vaikeaa näiden mukuloiden kanssa?

Vaikka olisi kuinka kivaa tiedossa, niin se riita ja rähinä saadaan aikaan vaikka sukkahousun väristä. Tai siitä, ettei paita matchaa hameen kanssa? Haloo? Onko tää nyt ihan normaalia eskari-ikäisen touhua?

No mutta...

Kun oli vaatteet saatu VIHDOIN vaihdettua uusiin, oli sitä mukavaa tiedossa. Vaikka äidillä kyllä oli fiilikset ihan nollassa kaiken väännön jälkeen. Siis huh, onko tämä tuttua teille muille? Tämä vuoristorata lasten kanssa... Noh, meille tämä on kyllä ihan arkea kaikki draama ja kädenvääntö...

Mutta olihan meillä kivaa ja pari tuntia juhlittiin neidin kerhokaverin synttäreitä. Perin jenkkiläiseen tyyliin, valmispaketti oli kyseessä. Pelejä, pizzaa ja dinosauruksen muotoinen, cupcake-kakku.

Josta muuten jostain ihmeen syystä syödään usein vain tuo päällä oleva, sokerinen icing. Näin ainakin meidän neidin kohdalla... Ja tällä kertaa neiti ei jaksanut edes tuota icingia kokonaan. Taisi olla sen verran imelää, ettei maistunut...

Ja josta muistona upean vihreä kieli...

Jahhas... Nyt sitten valmistautumaan kello viiden juhliin. Maltan tuskin odottaa... ;-0

80s is coming back again... Ootko huomannut?

No minä oon...

Nimittäin viimeisin Macyksen mainoslehtinen sai pienen hymyn kareen huulille.

Muiston jostain sieltä 80-luvulta.

Minä ja paras nuoruusystäväni (enpä ole hänestä juuri kuullutkaan sitten lukion, niin se aika tekee tehtävänsä ja nuoruusajan ystävistä ei jäljellä ole kuin kourallinen...) lukion ykkösellä.

Perjantai-iltana kaupungilla.

Poikia jahtaamassa... Tai ainakin sitä yhtä... Joka vieläkin pyörii jaloissa... ;-)

Ne hirmuiset hiuspehkot, minihameet, sukkikset, vähän revittyä paitaa, jättikokoiset korvikset ja nää kengät!

Oh my!

Nauraa täällä... ;-)

Niille lapsellisille jutuille, kikatukselle ja NIILLE JÄRKYILLE HIUKSILLE, VAATTEILLE JA KENGILLE!

Vahvasti epäilen, ettei tällaiset kengät enää rantaudu minun jalkinevalikoimiini...

Joulu tulee... Olenko valmis?

Marraskuun puolessavälissä mennään, enkä mahda mitään, mutta...

PANIIKKI ISKEE!

Kuten joka vuosi tähän aikaan.

Alkaa se vakiostressaamisen aihe.

JOULU!

Se tulee aina liian nopeasti, salakavalasti, yllättäen ja varoittamatta!

Siis jessus! Mua niin nyppii tää joka vuotinen hohhailu lahjojen ja joulukorttien suhteen.

Kelle sitä? Kelle tätä?

Ja onko hyvä? Kelpaako? Kehtaanko laittaa?

Hmphhh... Miksi edes ajattelen tällaista? Eikö tärkeintä lie se, että muistetaan toista. Miksi nykyihmisen pitää jo stressata sitä, että laitanko nyt varmasti tarpeeksi hyvä lahjan toiselle, ettei vaan tule sanomista?

Niin mälsää ja turhaa ja just niin materialistista, että...

-------------------------------------

Viime vuosina on yhä enenevässä määrin alkanut tulemaan sellainen olo, että koko joulun merkitys on unohtunut ja kaikki pyörii vain joululahjojen ympärillä.

Täällä joulun materialistisoituminen korostuu vielä ehkä parhaiten tapaninpäivänä niitä palautusjonoja katsellessani. Kun isät ja äidit huulta purren palauttavat lelujakasoja, KUN EIVÄT KELVANNEET!

Hmphhh....

Noh, saa nähdä, kuinka meillä käy...

Kaapit ne nimittäin jo notkuvat lahjoista...

Miten on teillä?

Aiheuttaako joulun aika stressiä?

Ahdistusta?

Vai odotatko joulua innolla?

Itse rakastan joulun rauhaa ja tunnelmaa, joulun tuoksuja ja koristeluja, mutta tämä kaupallinen puoli, se on jo vähän liikaa. Ei jaksa, ei innosta, ei sitten tippaakaan!

Mutta pitänee lopetella ja lähteä.

Joululahjaostoksille...

Blaa-aaa-aaaah!

Eilisillan ohjelmassa miesten laulantaa ja bluesia...

Eilen illalla, isossa salissa, mieheni laulaa minulle seuraavaa:

You are my sunshine, my only sunshine
You make me happy when skies are gray
You'll never know dear, how much I love you
Please don't take my sunshine away

Ja vielä kahdesti, mukisematta, hymy huulilla (satojen ja tuhansien toisten aviomiesten/poikaystävien/miesystävien tavoin)...

Sen jälkeen laskettiin neljään, one, two, two and a half, three, three and a quarter, three and a half, FOUUUUR!

Ja kaikki naiset antoivat hellän suudelman miehilleen! MUISKIISSSS!!!!

--------------------------------------

Aviolittoneuvontaa?

Jonkinlaista kriisitukea pareille?

Pelleilyä?

Mitä hittoa?

Ei oikeastaan näistä mitään...

--------------------------------------

Satuimme vain olemaan bluesin kuninkaan konsertissa. Illan isäntänä oli itse B.B. King!

Viime viikon sunnuntaina osui nimittäin paikallisessa sanomalehdessä silmiini ilmoitus, että bluesin kuningas on tulossa esiintymään kaupunkiimme. Ja koska satun tietämään, että mieheni (itsekin kitaraa soittavana ja bluesista pitävänä) on kova B.B.King fanittaja, joten eikun liput tilaukseen ja eilen illalla sitten istuimme, täydessä konserttisalissa, haltioituneena tätä vanhan miehen taiturointia kuuntelemassa ja katselemassa.

Ja hän oli varsin vauhdikkaalla päällä, saaden esimerkiksi koko konserttisalin miehet hoilaamaan tuota tuttua Johnny Cashin You are my sunshine-biisiä! Pariskunnat suuteloimaan ja nauraa röhöttämään jos sun millekin huulen heitolle ja sen tämä mies muuten osaa, uskomattoman kitaranpyörityksen lisäksi.

83-vuotiaalla sisulla tämä vanha mies pisti meihin vauhtia ja Lucille (hänen oma kitaransa jo vuosikymmenien ajan) pysyi vielä kädessä mainiosti ja soittokin luisti upeasti, vaikka mies itse ei enää seisaaltaan pysty esiintymään, vaan istuu rennosti tuolilla, jalat kovasti heiluen ja yläkroppa swingaten, soittaa, laulaa ja heittää huulta (huulen heittoa oli tosiaan edelliseen, viisi vuotta sitten olleeseen konserttiin verrattuna melko paljon).

Mutta kaikki kunnia B.B. Kingille! Hän osaa nauttia elämästään ja siitä, että pääsee (ja ennenkaikkea pystyy) vielä soittamaan bluesia!

Omin sanoin hän selitti asian näin.

Someone came to me and said: B. you are already 83 years old.

B: Yes I am.

Someone: Why don't you go home!

B: Yes, I could, but to do what? I love watching old western movies, with John Wayne and so on, and I love to fish with the old style. Well, you are all too young to know about that, fishing with the cork and so on (no me suomalaisina kyllä tiedetään, mitä on mato-onginta...) But I get bored just watching old westerns or just going fishing.

And I don't drink, I don't smoke, and I don't.... Hmm, let's not go there now...

So here I am, I have this best blues band in the world. So I am just going to be doing this a little more time now.

Ja yleisö hurraa!

Sillä mikä on ihailtavampaa kuin 83-mies Lucille-kitaransa kanssa, täynnä elämänhalua ja halua soittaa, viihdyttää ja iloita elämästään ja MUSIIKISTA!

I just love this old man! He is so cute! Ja tästäkin mies osasi huulta heittää. Now all the women come to me and say: Oh B.B., you are so cuuuteee! And I think to myself: Why didn't you come to me and say that 50 years ago...

Ja yleisö nauraa jälleen, sillä tällä miehellä on pilkettä silmäkulmassa ja kykyä nauraa myös itselleen!

Ehkä siinäkin yksi syy siihen, että B.B.King on vielä näin vireässä kunnossa!

Tästä voit vielä kuunnella pätkiä hänen uudelta kokoelma-levyltään:

http://www.amazon.com/gp/recsradio/radio/B001CT05XA/ref=pd_krex_listen_dp_img?ie=UTF8&refTagSuffix=dp_img

Eläköön Bluesin kuningas! Vielä monta monta monta vireää vuotta!

Hius-Draamaa!

Se on taas se aika vuodesta, kun vanha hiusväri alkaa ärsyttämään, se platinablondi-tukka ahdistamaan ja tekee mieli saada vähän uutta ilmettä hiuksiinsa. Eikä sitä kuumetta alenna yhtään se, että useassa blogissa naiset pohtivat ja puhelevat samaa, ja monia kivoja hiusmalleja olen sieltä saanutkin bongailla...

Eli siis, hiuksia värjäämään! Ja pitkän pohdiskelun jälkeen ajattelin, että nytpä säästän vähän rahaa ja teen homman ihan itse. Sehän nyt on ihan iisi juttu, ostan vain vähän tummemman väripurkin ja värjään tummemmaksi, siis ihan piece of cake!

Tai niin ainakin luulin!

Väri oli hankittu ja tänä aamuna ajattelin aamupalan jälkeen, että no niin, nyt sitten tukkaa värjäämään. Ja niinpä niin, pian on jo uusi väri päässäni.

Mutta mitä ihmettä??? Pian huomaan kauhukseni hiusteni muuttuvan hiljakseen violetiksi, aina vain tummemmaksi ja tummemmaksi... Blondina (vielä silloin) ajattelin, että ehkä sen on vain tarkoitus näyttää tältä, ei tässä mitään.

Mutta kun pesin värin pois hiuksista, oli jälki oli kyllä ihan jotain KAMMOA!

Hiukseni olivat ihan oikeasti harmahtavan violetit! Oh wow!!! Tottakai miehenikin tuli siihen vielä viisastelemaan ja koetti ensin lohdutella, ettei tuo nyt niin kamalalta näytä, vaikka vähän onkin violetti. Siis voi p#k#¤#¤%e!!!!

Eikun soittamaan (tosi nolona tietty, kun piti tunnustaa, että olen itse värjännyt) omalle kampaajalleni, miespuoliselle, homosellaiselle, että: Hei, onko sulla aikoja tälle päivälle, mulla kun sattui tällainen pikku accidentti tässä? Mun tukka on nimittäin violettiiiiihh!!!! Siis voi hemmetti soikoon!

Ja hän sattui (suureksi helpotuksekseni) olemaan tänään töissä, joten pääsin hänen luokseen onneksi heti ja hän sitten vino hymy huulillaan korjasi violettisävyisen pääni inhimillisempään kuntoon. Nyt väri on melko tavalla se, mitä hiusten juurenikin olivat, eli tummempaa sävyä, lähellä hiekkaa ja beigeä. Myöhemmin ajattelin laittaa vähän vaaleaa raitaa tuohon päälle, vaan nyt en uskaltanut hirveästi mitään lisäjuttua ottaa, kun hiusparat on nyt yhden päivän sisällä jo värjätty kahdesti.

Hoh hoh. Mitä tästä taas opin? Saipa olla kyllä viimeinen kerta, kun itse lähden tukkaani värjäämään. Pitäisi se jo oppia!

Tältä hiukseni nyt sitten näyttävät. Mielestäni lopputulos (kampaamossa käynnin jälkeen) on ihan hyvä. Mutta myöhemmin laitan ehkä niitä vaaleampia raitoja. Kait se blondina olo vain on niin verissä, ettei sitä osaa olla edes tämän vertaa tummempi...

Mutta hei ihmiset! Älkää värjätkö itse, jos ette ole aiemmin tuotetta käyttäneet tai olette vähänkään epävarmoja lopputuloksesta. Tai ainakin kannattaa lukea ne värjäystuotteiden selosteet tosi tarkkaan. Omassa hiusvärissäni oli tuhkaa, joka ei minun hiuksiin sovi lainkaan, vaan värjää ne juurikin sellaiseksi violettisävyisiksi/harmahtaviksi.

Oh yes! Tästä onkin nyt hyvä lähteä illalla katsomaan B.B. Kingiä, uudella kampauksella ja hiuksilla! Onneksi eivät sentään ole enää violetit!

Leffassa ja leffasarjaa ahmien...

Ahaa! Leffassa taas!

Kävin mieheni kanssa viime viikonloppuna katsomassa jo pitkään suunnitelmissamme olevan Burn after Reading elokuvan ja oh hoo, olihan melkoinen sekoiluleffa, siis ihan hyvässä mielessä!

Oli aika piristävää nähdä Brad Pitt kerrankin täysin sekopoltsin roolissa tai ainakin vähän blondahtavan miehen roolissa, samoin George Clooney oli aika hupaisa tapaus, eikä John Malkovichkään jättänyt kylmäksi.

Leffan idea on vähintäänkin sekavaa, salaista palvelua, liikuntakeskusta, agentteja, plastiikkakirurgiaa, aviorikoksia, murhaa ja vaikka mitä!

CIA:n analyytikko Osbourne Cox (John Malkowich) saa potkut ja hänen aikansa kuluksi aloittamansa ja "todella salainen" muistelma-disc joutuu pian kahden vähintäänkin neropatin kuntosalin työntekijän Chadin ja Lindan (Brad Pitt ja Frances McDormand) haltuun ja nämä kaksi aikovat kääriä tästä levykkeestä kunnon potin.

Ja tässä sotkussa ovat mukana myös Osbournen vaimo Katie (Tilda Swinton) ja hänen uusi rakastajansa Harry (George Clooney), joista Harry saa pahimman sotkun aikaiseksi ampuessaan Chadin kuoliaaksi, puolivahingossa.

Ihan oikeasti, ei voi olla sekavampaa, mutta toisaalta viihdyttävämpää elokuvaa. Nauroimme välillä ihan katketaksemme ja saattaisin kyllä katsoa tämän leffan uudestaankin, jopa hankkia itselleni!

Tässä vielä leffan traileri:

http://video.google.com/videosearch?hl=en&q=burn+after+reading&um=1&ie=UTF-8&sa=X&oi=video_result_group&resnum=4&ct=title#

Suosittelen! Tämä on hauska!

---------------------------------------------

Mutta ette kyllä arvaa, mitä leffasarjaa aloitin eilen katsomaan? Sain nimittäin ystävättäreltä lainaksi ranskalaisen Angelique-leffasarjan ja eilen katsoin jo leffoista ensimmäisen. Muistaako kukaan vielä tätä liisterimäistä romanttista leffasarjaa? Jossa vielä 60-luvun tyyliin romantiikka ja kiihko luotiin yleisölle jo pelkillä piiiiiitkillä katseilla ja kiihkeillä ilmeillä...


Oh my! Mutta eilen katsoin tosiaan tuon ensimmäisen leffan: Angelique ja ihan oikeasti tykkäsin, ihan niinkuin silloin joskus, parikymmentä vuotta sitten, kun varhaisteininä näitä ensimmäistä kertaa katselin.

Angelique-elokuvissa on sitä jotain lälly-romantiikkaa ja seikkailuja, joita on joskus kiva katsella popparit ja juomat nenän edessä. Ja ehkä edelleenkin saattaa huomata teinitytön tapaan haaveilevansa noista satumaisista linnoista, prinsseistä ja sulttaaneista, vanhan ajan romantiikasta ja kaikesta sellaisesta, hömppärakkaudesta... Blondimaista touhua, mutta antaa mennä vaan... ;-)

Lauantai-iltaa toivotellen,

Sari

P.S. Pieni update viimeiseen. Katsoin juuri Angelique-sarjan toisen leffan ja pakko myöntää, mutta nyt alkaa tökkimään pahan kerran. Naikkosella on ollut jo herrankiesus ties kuinka monta rakastajaa ja uutta on vaan luvassa, saas nähdä, jaksanko katsoa koko 5 elokuvan sarjaa sittenkään. Alkaa tämä liisterirakkaus ja seireenimäisyys jo kohta riittämään... Huh!

Shoppailu - päivän puheenaihe!

Viime päivien kuuma aihe täällä blogimaailmassa on selvästi ollut SHOPPAILU!

Minäkään en nyt tietty malta olla pysymättä pois tästä aiheesta, sillä shoppailuhan nyt tietty on, yksi meidän naisten peruspaheista ;-0

Harrastanhan sitä minäkin ja sanotaan näin, että välillä ihan riesaksi saakka. Ainakin mieheni mielestä.

Olen nimittäin ehkä sitä pahinta shoppailijatyyppiä: nimittäin tunnustaudun TARJOUSTEN PERÄSSÄ JUOKSIJAksi!

Jos näen hyvän tarjouksen lemppariliikkeessäni tai sunnuntain mainosliitteissä, niin se on usein menoa. Sinne pärryytetään kaupungille ja usein jotain kivaa päätyy tarjouksista mukaani. Mutta harkitsen kyllä nykyään aika tarkoin mitä ostan (tai ainakin yritän), oli sitten kyseessä vaatekappale, kengät, laukku tai jotain kivaa kotiin.

Ja vaikka haaveilen selvästi koko ajan jostain uudesta, etenkin kotiimme hankittavaksi, vaatepuoli on mulle nykyään vähän rasite, kun en meinaa löytää mitään mieluista, aina on joku vinksallaan = näytän läskiltä...

Mutta laukut ja kengät, niitä kyllä löytyy! Ja farkut, ne on nyt hakusassa, olleet jo pitkään!

-----------------------------------------------

Minä tietty nyt uteliaana lähdenkin heti kyselemään sinulta, että:

1. Tunnustaudutko shoppailijaksi, vai ostatko vain tarpeeseen ja harkiten?

2. Kuinka usein käyt shoppailemassa?

3. Mitä yleensä shoppailet (ruoan ja jokapäiväiseen elämiseen liittyvän lisäksi)?

4. Kuinka paljon käytät rahaa kuukaudessa shoppailuun (muuhun kuin ruokaan?)

5. Ostatko käteisellä vai luotolla?

----------------------------------------------

Ja tasapuolisuuden vuoksi vastaan itsekin näihin kysymyksiin...

1. En täysin tunnustaudu, vaikka mieheni mielestä olen varmasti jollain tapaa himoshoppaaja. Itse koetan tätä nykyä keskittyä siihen mitä ostan ja harkita ostoksiani tarkkaan. Ja ostan myös paljon sisustustuotteita käytettynä, en sisustusliikkeistä tai huonekalukaupoista.

2. Shoppailen epäsäännöllisesti, noin kerran tai kaksi viikossa, joskus harvemmin, joskus useammin, usein ruokakaupassa käynnin ohella eksyn läheisiin lemppariliikkeisiini, kuten TJ Maxxiin, Rossiin ja Targetiin...

3. Juuri nyt sisustustuotteet on in, samoin kengät... Hmm, ja laukut...

4. Vaihtelee, joskus menee satanen, joskus taas tuntuu, että rahaa palaisi vaikka kuinka...

5. Käteisellä pääsääntöisesti, joskus kyllä korttikin vilahtaa...

-------------------------------------

Ja tässä sitten lopuksi viimeisimmät shoppailuni. Guessin laukku ja Aerosolin kengät Rossista. Yhteensä näihin kului rahaa nelisenkymmentä taalaa. Laukku lähti nimittäin hivenen alihintaan, kun hintalappu oli kadonnut ja myyjä tempaisi hinnan tälle omasta päästään... Harvinaista, mutta tätäkin sattuu joskus, minun onneni tällä kertaa... ;-)

Tätä laukkua on nyt sitten riepotettu olalla suurella innolla. Mikähän kotiäidin syndrooma tämäkin lie, mutta mä tykkään, että laukun pitää olla kooltaan iso ja silti kaunis. Ja Guessin laukut ovat omia suosikkejani...

Nämä ballerinamaiset kengätkin oli sitten saatava, kun olivat tosi hyvät jalassa ja kuiteskin pienellä korolla varustetut, joten ihan kivannäköisetkin...

Ja nyt olisi sitten toiset tämäntyyppiset farkut hakusassa. Pakko oli nyt näist laittaa kuva, kun mä tykkään ihan hirveästi näiden farkkujen takataskuista. Hullua, juu, mutta en voi mitään... Nämä löysin viime kesänä Suomesta, itse asiassa kirpparilta, josta löysin toisetkin lempifarkkuni, ilman sovitusta, mutta riski oli pieni, sillä nämä maksoivat kaksi euroa.

Minä siis todellakin tykkään farkuista, joissa on kivat takataskut ja sellaiset, jotka menevät vähän tuonne alas, jotta peffakin näyttää vähän pienemmältä (tai näin mä ainakin luulen ja toivon) ja mulle saattaa riittää ostopäätökseen se, että takataskut näyttävät kivoilta...

Että tältä pohjalta... Tämä mamma on hulluina laukkuihin, kenkiin, farkkujen takataskuihin ja kaikkeen sisustuskrääsään... Kaikkea sitä keksii, kun kotona istuu kaiket päivät. Voi vaikka haaveilla uusista farkkujen takataskuista aikansa kuluksi... Hoh heijaa...

Viikon jatkoja sinne suuntaan!

Terkuin Sari

Aina on joku vialla...

Mikähän siinä on, että naisilla on aina joku asia vialla, tai paremminkin viturallaan. Vai olenkohan ihan yksikseni tämän ongelman kanssa?

Aina joku asia omassa itsessä stressaa huoleksi asti, ärsyttää, märisyttää ja murisuttaa...

Vuoroin paino.

Vuoroin hiukset.

Vuoroin naamavärkki.

Vuoroin allit, jenkkakahvat, peffanseutu, lantio, reidet, sääret, kynnet, varpaat...

Lista on loputon!

Ja itse olen taas löytänyt itselleni uuden huolen aiheen, tai no siis, sen ikuisen.

Eli oman painoni tietty!

---------------------------------------------------------

Jos kesällä märehdin naamavärkkiä kärsiessäni jonkinsorttisesta hormonisekoilusta ja tunsin palanneeni puberteettiaikaan (vieläkin keräilen itseäni tästä vaiheesta takaisin normaalien kirjaan) ja rasvapurkkia ja tuubia kului ja hermot olivat kireällä nähdä näppyä näpyn jälkeen jo reippaasti kolmikymppisellä ihollani.

Mutta juu, nyt kun naamavärkki alkaa taas olemaan edes jollain tapaa normaalissa tilassa ja toivon mukaan nyt siinä pysyykin, se paino taas alkaa kummittelemaan.

Mikä hitto siinä on, että kun yksi asia alkaa helpottamaan, niin tilalle pitää aina keksiä uusi?

Ja nyt huomaan vaatehuoneessani ähiseväni ja puhisevani vaatteita kokeillessani. Äh, ei hyvä, ei mallaa, ihan kamala, korostaa persusta, korostaa käsivarsia, korostaa reisiä, korostaa vatsaa... Apuaaah! Mulla ei oo mitään puettavaaa! Mä oon LÄSKI!!!

Vaikka jos olen ihan realistinen, niin en ole kuitenkaan lihava, jollen ole nyt laihakaan. Olen siitä väliltä ja pituuteni on pelastukseni, kun olen aika pitkä, mutta silti... Ahdistaa!!!

Eikä sitä lisää se, että lehdistössä jaksetaan aina jauhaa julkkisten painoista ja esimerkiksi Lacey Burke on liian tuhdissa kunnossa ollakseen hyvänä esimerkkinä Dancing with the Stars-ohjelmassa. Samoin Eva Longorian paino (nyt hän on taas jollain ihmedieetillä ja uusimmassa kuvassa langanlaiha) viimeisten kuukausien aikana nostatti raskaushuhuja, joihin hän vastasi järjestään: C'moon, olen vain lihonut!

Tältä Lacey näyttää tänä päivänä ja ok, onhan hänellä vähän pyöreämmät muodot, mutta ei hän kyllä mielestäni ole lihava tai huono esimerkki muille painonsa vuoksi...

Tietty jos verrataan tähän aiempaan kuvaan, ilkeämieliset osaavat kyllä verrata mm. vatsanseutua, lantiota, käsivarsia ja reisiä, mutta eiköhän aika moni muukin nainen elävässä elämässä kärsi juuri samoista ongelmista, samoilla alueilla? Ainakin minä....

Ja tuo pieni kumpu Longorian vatsanseutuvilla jokunen aika sitten aloitti hirmuisen huhumyllyn Hollywoodissa ja lehdistössä... Huoh, kuinka monta kertaa naisilla pömpöttääkään vatsat tällä lailla... Mutta julkkisten kohdalla osataan olla armottomia. Heti ollaan sormella osoittamassa ja arvailemassa sitä ja tätä...

Joku hyvä puoli siinäkin, ettei ole millään muotoa julkisuuden henkilö, ei ainakaan tarvitse koko aikaa vaakaa tuijottaa ja pelätä lehtien otsikoita painonsa tähden. Johan se muutenkin stressaa ihan tarpeeksi... Mutta se meille sallittakoon, olemmehan vain naisia ;-)

Zuma on niin söpö, että...

Tämä kuva tuntuu nyt osuvan silmiini kaikissa naisten lehdissä ja uutisissa. Juu, juu, onhan se Obama tietty etusivulta haalinut isoimman kuvatilan, mutta kyllä juuri tulleessa US Weeklyssä oma suosikkini Gwen oli pienokaisensa kanssa heti toisena... ;-0

Teksti on lainattu suoraan Stefanin webbisivuilta: "We wanted to share with you the first photo of Zuma Nesta Rock Rossdale. Gwen, Gavin, Kingston and Zuma are all doing well and enjoying being a party of four."

Vaan eikö ole suloinen pikkuvaaveli? Voi juku sentään!

Ja Gwen Stefani aina yhtä sädehtivä. Kun häntä katsoo tässä kuvassa, hänen silmistään huokuu selvästi onnellisuus ja ylpeys toista jälkeläistään kohtaan ;-)

I am so happy for her!

Olen fanittaja, myönnetään, sillä pidän Stefanin omaperäisestä tyylistä ja hänen karismastaan (voiko naisen kohdalla sanoa karisma, no nyt sanon kuitenkin).

Fanittaja siitä lähtien, kun näin Gwen Stefanin ensimmäistä kertaa livenä No Doubtissa. Sillä tämä nainen osaa! Mikä ääni, mikä persoona, mikä taito ottaa yleisö mukaansa! Hänellä on niin vahva ote omaan työhönsä ja hänen lavakarismansa on miltei kosketeltavissa, joten en voi olla ihailematta tätä nuorta äitiä, rockaria, julkkista!

Ja kuten monilta webbisiteilta olen saanut huomata, hän kuuluu naisryhmään: She can kick some ass!

Tuloaulan tunnelmasta...

Eilen katsoin mieheni kanssa elokuvan Love Actually, jota moni blogissani vieraileva suositteli tässä joku aika sitten katsottavaksi (kiitos muuten tästä vinkistä) ja jonka olemme kyllä joskus aikaa sitten katsoneet, vaan onnellisesti unohtaneet, eli eilen oli aika virkistää muistia.

Ja on kyllä TOSI HYVÄ LEFFA!!! Jos et ole tätä leffaa nähnyt, niin heti kipinkapin vuokraamaan! Etenkin jos pidät huumoripainotteisesta romantiikasta, huippunimien kera. Hugh Grant, Colin Firth, Alan Rickman, Emma Thompson, Kiera Knightley, Liam Neeson, Billy Bob Thornton jne...

Vaan ei leffasta tässä sen enempää, arvelen, että moni tämän tarinan jo tietääkin läpikotaisin.

--------------------------------------------

Mutta tuon elokuvan alku- ja loppukohtaus (lentokentän tulo- ja lähtöaulan tunnelmaa) sai mietteliääksi ja miltei tunnekuohun valtaan. Sillä en tiedä mikä siinä on, mutta aina kun olen lentokentällä odottamassa vaikka meille saapuvaksi tulevia vieraita, en voi mitään sille, että minua koskettaa se ihmisten odotuksen, kaipuun, rakkauden ja ikävän korostuminen toista ihmistä, lähimmäistä, rakastettua, isää, äitiä, tytärtä, poikaa, isovanhempia tai lähimpiä ystäviä kohtaan.

Miltei tippa silmäkulmassa ja liikuttuneena huomaan seuraavani erilaisia kohtaamisia, kun pitkän odotuksen jälkeen sieltä käytävän päästä tulevat vastaan tutut kasvot. Saatan mielessäni miettiä, kuinka kauan tämä perhe on ollut toisistaan erossa? Kuinka kauan on tuo aavikkopuvussa oleva isä ollut sotaväessä, jossain kaukana palvelemassa? Kuinka niin romanttisesti vastarakastuneet voivat olla edes toisistaan erossa? Kuinka isoäidin sydän on täynnä rakkautta ja helpotusta, kun näkee lapsenlapsensa astelevan käytävän päässä häntä kohti?

Ja se vaan jaksaa aina sykähdyttää jollain tapaa. Olen ehkä romantikko tai muuten vain vanhaksi tulossa, mutta joku kumma siinä on. Nähdä sitä aitoa rakkautta, kaipuuta ja odotusta toista kohtaan. Se on jotenkin niin aitoa ja vilpitöntä, se iso halaus, rutistus, kyynel silmäkulmassa, joskus jopa täysin hysteerinen itku ja naurunrehakka, kun pitkästä aikaa taas nähdään.

Niin se on itselläkin, kun kesän alussa Suomeen saavumme ja isovanhemmat odottavat lentokentän tuloaulassa. Siinä on tunteet herkkänä vanhalla miehelläkin, kun lapsenlapsi ryntää syliin ja rutistaa oikein olan takaa...

Juu-u, Suomikaiho se taas vaivaa ja tänään on ollut isovanhempien kanssa polttavana aiheena se, että tullaanko jouluksi Suomeen? Harkinnassa on juu, katsotaan sitten, mitä tuleman pitää....

Leffajuttuja...

Hei taas. Perjantaissa mennään taas ja tässä muutama leffavinkki.

Kävin viime viikolla katsomassa jo pitkään haluamani elokuvan Changeling, josta jo kirjoittelin aikaisemmin täällä blogissani. Tapahtumat sijoittuvat 1928 Los Angelesiin ja pääosissa Angelina Jolie ja John Malcovich. Epätoivoinen äiti (Jolie) yrittää löytää LAPD:n avustuksella kadonnutta 9-vuotiasta poikaansa, mutta kun poika viimein löytyy, äiti toteaa, ettei tämä ole hänen kadonnut lapsensa.

Elokuva oli melko tummasävyinen ja jollain tapaa raskas. Luvassa on poliisilaitoksen kieroilua ja vallanhimoa, väkivaltaisen sarjamurhaajan kauhutöitä, äidin epätoivoa ja radiopastorin taistelua äidin puolesta. Jolien roolia Christine Collinsina kehuttiin kovasti ja trailerin perusteella näytti siltä, että tämä on hänen vahvimpia roolejaan, mutta en tiedä odotinko tästä roolista liikaa, mutta aivan kuin jotain olisi jäänyt puuttumaan. Olin varautunut leffaan nenäliinojen ja kauhun sekaisten tunteiden vallassa, sillä arvelin, että nyyhkin koko leffan ajan.

Mutta ei, jotenkin Jolie oli äidin roolissaan niin järjestelmällinen, kova ja periksiantamaton, ettei sitä herkkää puolta tässä tarinassa juuri esille tullut. Ja ehkä hyvä niinkin, säästyivätpähän nenäliinat ja kanssakatsojien korvat minun nyyhkimiseltäni, mutta en tiedä, jotain jäin vain kaipaamaan.

Mutta tämä ei missään tapauksessa ole huono elokuva. Tämähän on vain oma mielipiteeni tästä leffasta. Ja tosiaan, suosittelen tätä elokuvaa kyllä kaikille. Vakava aihe ja surullinen tarina. Kannattaa kyllä katsoa!

-------------------------------------------------------------------

Ja sitten muutama mainio animaatio. Oletteko kuulleet Hayao Miyazakista ja hänen upeista animaatioistaan? Minä olen saanut vinkkiä näistä ihanista animaatioista muutamalta ystävättäreltäni ja ensimmäisenä katsoin jo aikaa sitten My neighbor Totoron, joka on yksi suosikeistani edelleenkin ja suosittelen lämpimästi niin pienille kuin suuremmillekin piirrettyjen ystäville.

Mutta viikonloppuna innostuin sitten katsomaan Nausicaän ja Spirited Awayn, joista Nausicaä oli oma suosikkini.

Kuten olen saanut nyt huomata, Miyazakin animaatiot eivät ole pelkästään lapsille tarkoitettuja, vaan aikuisetkin saavat näistä iloa ja hänen filmeissään on aina jotain sanomaa mukana. Nausicaässä tuotiin esille maapallon saastuminen ja sen mahdollisesti aiheuttamat ongelmat omassa tulevaisuudessamme. Nausicaä oli todella hyvin toteutettu, sci-fimäinen animaatio, jossa oli jotain tyypilliselle sankaritarinallekin ominaista (prinsessa Nausicaä taistelemassa saastumista vastaan). Mielenkiintoinen kokemus, ja suosittelen tätä leffaa kyllä niin isommille lapsille (tämä ei sovellu mielestäni alle 10-vuotiaille väkivaltaisten kohtaustensa vuoksi).

----------------------------------------------

Ja tällä hetkellä odotan innolla tätä elokuvaa leffateattereihin tulevaksi!

AUSTRALIA

Elokuva kertoo englantilaisesta aristokraattinaisesta Lady Sarahista (Nicole Kidman), joka matkustaa Australiaan aviomiehensä perässä epäilyksenään, että tämä ei ole kaidalla polulla hoitaessaan jättimäisen karjalaumansa myyntiä. Niin hän saapuu Australiaan ja aloittaa lopulta karjalauman perittyään ja sen pelastaakseen Afrikan kuningatar-tyylisen matkansa, paikallisen karjanajajan (Hugh Jackman) avulla. Tuon matkan aikana Lady Sarah rakastuu karjanajajaan ja hänen koko elämänsä saa aivan uuden käänteen.

Trailerin perusteella leffa on taatusti täynnä romantiikkaa ja lemmen leiskuntaa, karussa ja kauniissa Australiassa. Tämä on kyllä pakko nähdä!



Teattereissa tämän kuun lopulla. Tuskin maltan odottaa... ;-)

Halloween oli ja meni...

Niin se Halloweenikin oli ja meni ja kivasti kyllä menikin. Tosin neiti oli ihan rikki poikki Trick or Treat-kierroksensa jälkeen ja simahti kyllä kotiin tultuamme samantien, vaikkei kello ollut juuri iltayhdeksää enempää...

Joku lukijoista saattaa jo olla kurkkuaan myöten täynnä näitä Halloween-kuvia, joten lupaan ja vannon, että tämä on nyt vihoviimeinen satsi tältä syksyltä... ;-)

Meidän kadun muksut valmiina koitokseen... Jaa, minkä nimisiä? Öh, en tiedä puoliakaan...

Naapurin rouvan kaivertama kurpitsa näytti pimeässä aika hurjalta...

Tässä vaiheessa isä ja äiti pysyivät vielä perässä...

Mommy, look! I have so much candy!

Naapurikadulla oli ihan ruuhkaksi saakka lapsia, ja aikuisia myöskin, ja taustalla pyöri leffa...

Ja loppumatkasta pistettiin jo juoksuksi. Ei ihme, että uni tuli kotiin palattuamme alta aikayksikön...

Mukavaa viikon alkua kaikille!

Sari