Jääkiekon huumassa...

Eilen illalla lähdimme koko perhe keskustaan katsomaan jääkiekkoa. Peli alkoi vasta 19:30 ja vähän arvelutti, että miten perheen pienin jaksaa, mutta hienosti meni koko ilta. Minun ja pikkuneidin ei tule niin kovin usein lätkämatseihin lähdettyäkään (vaikka tunnustaudun kyllä kiekkofaniksi), mies sen sijaan käy peleissä vähän useammin.

Mutta on se ihan jännittävää aina kerta pari vuoteen käydä pelin tunnelmaa haistelemassa ja katsomassa ihan oikeaa NHL-meininkiä.

Tässä olemme noin kello kuuden maissa illalla ajelemassa kohti edessä häämöttävää keskustaa. Liikennettä ei ollut enää tuohon aikaan hirmuisesti liikenteessä.

Ja tässä sitten odotellaan peliä alkavaksi.

Ennen pelin alkua on kansallislaulun aika ja kyllä se vaan hienolta kuulostaa, kun paikalliset käsi rinnalla laulavat niin tosissaan ja antaumuksella.

Ja sitten peli jo starttasikin. Meillä oli istuinpaikat ihan tuossa jään tuntumasta, joten tunnelma oli väliin tosi tiivis.

Ja NHL:lle tyypilliset käsirysytkin sai seurattua näin läheltä.

Pojat ottavat vähän valssiaskeleita...

Vai liekö kyseessä nyrkkeilyottelu? Ota tuosta nyt selvää...

Peli oli ihan ok katseltavaa, tosin niitä maalejakin olisi aina kiva nähdä tehtävän. Tämän pelin osalta se toive ei sitten toteutunutkaan... :-(

Pelistä lähtiessämme keskustan pilvenpiirtäjät näyttivät jotenkin aavemaisilta. Pilvet roikkuivat tosi matalalla ja olivat harmahtavina miltei pelottavan näköisiä. Ei kuitenkaan ollut mitään ukonilmaa tai tornadovaroituksia lähettyvillä. Pilvet ihan muuten vain päättivät roikuskella tuolla tapaa matalalla...

Neiti nukahti samantien takapenkille ja uinui sikeästi aamuun asti. Ja ihan reippaana jaksoi kerhoon, vaikka äitiä vähän jännitti, että kuinka jaksetaan aamulla herätä kerhoilemaan. Mutta hienosti herättiin ja oltiin intoa täynnä, kun päästiin pitkästä aikaa taas kerhoon ja kavereita tapaamaan (kevätloman ja sairastelun jälkeen) ;-)
--------------------------------------

Jaa-a. Taidanpa kohta laittaa vielä jonkun kaapissa olevan leffan pyörimään, nautin lasin jotain hyvää juotavaa ja sitten pötköttämään.

Huomenna onkin sitten taas kiirus päivä, kun tiedossa on Suomi-koulua, pikkuneidin jalispeliä ja sitten pitäisi ullakkoakin siivota.

Olemme muuten tyhjänneet tässä viime aikoina kotia kaikesta turhasta. Tänään lähti viinikaappimme (kaksiosastoinen jääkaappityylinen sellainen, puna- ja valkoviineille). Ei sillä vaan ole ollut käyttöä enää pitkään aikaan ja pääsi hyvään kotiin, viiniharrastelijalle. Viime viikolla lähti työhuoneesta ylipainava vuodesohva asuntoautossa asuvalle miehelle, joka oli tosi onnellinen saadessaan ihan ehjän ja just sopivan kokoisen sohvan RV:nsä. Ja mulle tuli joteskin tosi hyvä mieli, että saimme auttaa miestä sohvapulassaan ;-)

Ja garage salea varten olen kasannut jo ihan järkyn määrän tavaraa. Kierrätys on meillä pop ja toukokuussa aion taas pitää muutaman ystävättären kanssa mega-garage salen tässä omassa autotallissa ;-)

Juu, mutta nyt menen soffalle katsomaan elokuvaa ja nautin hiljaisesta illasta. Neitikin on ollut jo unten mailla hyvän aikaa.

Mukavaa viikonloppua!

Sari

Pari leffaa...

Kuluneen viikonlopun ja alkaneen viikon aikana olen yllättäen katsellut taas muutamia elokuvia. En ole nyt päässyt leffateatteriin saakka, sillä tässä on ollut kaikenlaista kevätlomahulinaa ja nyt viimeisimpänä tyttären sairastelua, mutta hyvin tuolta leffavuokraamostakin tuntuu löytyvän katseltavaa... ;-)

Tuoreimpana muistissa on eilen illalla katsomani Happy-Go-Lucky-leffa.

Tämä oli todella raikas ja ihanan keveä elokuva, jonka vuoropuhelua ja lennokasta sanahelinää pyörittelen vieläkin mielessäni. Elokuvan päähenkilö Poppy toi mieleeni keltaisen ilmapallon, joka on päässyt karkuun ilmapallonmyyjältä ja joka leijailee keveästi kesätuulessa sinisellä taivaalla. Niin onnellisena, vapaana väripilkkuna kesäauringossa... ;-)

Piristävä ja hymyn huulille tuova leffakokemus! Kertakaikkiaan!

Happy-Go-Lucky kertoo 30-vuotiaasta Poppystä (Sally Hawkins). Tuosta ihanan pirteästä, energisestä ja yltiöpositiivisen luonteen omaavasta Lontoolaisesta luokanopettajasta, joka sekä ihastuttaa että vihastuttaa positiivisella ja kuplivalla olemuksellaan.

Elokuva on miltei yhtä värikäs kuin Poppy itsekin. Täynnä nauruhermoja herättelelevää vuoropuhelua ja tilanteita, jotka saavat hymyn huulille.

Tarinassa seurataan Poppyn arkea, iloja ja vastoinkäymisiä, joita hänen kohdalleen osuu. Elokuva alkaa tilanteesta, jossa Poppy kurkistaa uuden kirjakaupan kätköihin ja kohtaa tuppisuun kirjakaupan myyjän, joka suorastaan huvittaa Poppya, eikä hän malta olla kiusaamatta miestä soljuvalla sanahelinällään. Kaupasta poistuessaan hän huomaa, että hänen rakas polkupyöränsä on varastettu, mutta ei ota tuosta suurempaa stressiä, harmittelee vain, ettei saanut jättää hyvästejä pyörälleen.

Poppy on siis elämäänsä keveästi suhtautuva 30-vuotias sinkku, joka nauttii jokaisesta hetkestä, osaa pitää hauskaa ja omaa laajan tuttavapiirin, mikä on helppo ymmärtää, hänen ollessaan niin hersyvä ja sanavalmis nuori nainen. Mutta joku tuossa hahmossa myös aika ajoin ärsytti minua ja huomasin ajattelevani, että mitenhän kauan itse jaksaisin tuollaisen ihmisen seurassa. Ja huomasin ajattelevani, että jos Poppyn tyylinen ihminen olisi ystäväni, olisi hän ihanaa seuraa, mutta vain pieninä annoksina, en kyllä taitaisi pysyä koko aikaa tällaisen ihmisen vauhdissa mukana...

Poppy harrastaa hauskoja asioita. Hän käy koulun jälkeen harrastamassa trampoliinihyppelyä, ajautuu flamencotunneille ja havainnoi myös elämän varjoisampia puolia ympäriltään. Hän huomaa luokkansa oppilaan, Nickin (Jack MacGeachin) käyttäytymisessä jotain outoa ja ottaa asian puheeksi ensin pojan itsensä ja sittemmin myös koulun rehtorin kanssa. Ja pian selviää, että Nickin asiat eivät ole kotona hyvin. Tuossa tilanteessa Poppy tutustuu myös nuoreen sosiaalityöntekijään Timiin (Samuel Roukin), jonka kanssa kemiat pelaavat ja jatkon voikin jo sitten arvata...

Poppy asustaa ystävättärensä Zoen (Alexis Zegerman) kanssa ja toteaa tälle jo leffan alkumetreillä tarvitsevansa ajotunteja. Siis tuumasta toimeen ja pian Poppy onkin jo autokoulussa opettelemassa ajamisen taitoja. Nämä ajotunnit tuovatkin ihan oman lisämakunsa tähän hulvakkaaseen elokuvaan.

Poppyn autokoulunopettaja Scott (Eddie Marsan) on nimittäin maailman huumorintajuttomin ja varsin omituinen keski-ikäinen mies, joka ottaa autokoulunopettajan työnsä aivan liian vakavasti eikä kestä pienintäkään häiriötekijää ajotunnin aikana. Siinäpä siis melkoisia tilanteita tiedossa, kun jatkuvasti puhua pälpättävä, joka kommenttiin takertuva, ironinen Poppy istuu ensimmäistä kertaa autonrattiin.

Läpi elokuvan katsoja voi aika ajoin seurata näitä varsin mielenkiintoisia ajotunteja, joissa Scott ja Poppy käyvät värikästä vuoropuhelua, päätyen lopulta siihen väistämättömään seikkaan, etteivät nämä kaksi kertakaikkiaan mahdu saman auton katon alle ja tilanne muuttuu väkivaltaiseksi eikä Poppy enää taivu seuraavalle lauantain kello 12:00 tapaamiselle.

Poppyn suhde sosiaalityöntekijään Timiin sen sijaan on hyvällä mallilla ja elokuva päättyykin kohtaukseen, jossa Poppy soutelee ystävättärensä Zoen kanssa ja puhelee iloisen hersyvään tyylinsä kännykkään, ilmiselvästi Timille naljaillen...

Keveä komedia, jonka sisälle mahtuu myös hivenen draaman aineksia. Tämä oli ihan piristävää ja kaivattua vaihtelua ainaiselle draamaleffojen tuijotukselle ;-)

------------------------------------

Joku päivä sitten vuokrasin myös leffan Match Point. Jo pitkään katsottavien listalla olleen elokuvan, joka on taas uusi Woody Allenin ohjaama tuttavuus. Pääosissa Jonathan Rhys Meyers, Scarlett Johansson, Emily Mortimer ja Matthew Goode.


Elokuva kertoo Chrisistä (Jonathan Rhys Meyrs), tennisuransa lopettaneesta nuoresta miehestä, joka tutustuu Tom Hewettiin (Matthew Goode), mieheen, joka on erittäin varakkaasta englantilaisesta perheestä ja jonka kautta Chrisille avautuu mahdollisuus aivan uudenlaiseen, vauraaseen elämäntyyliin.

Tomin sisar Chloe (Emily Mortimer) nimittäin rakastuu Chrisiin ja tuo melko pian esille mahdollisuuden avioliitosta ja erittäin vauraasta ja yltäkylläisestä tulevaisuudesta hänen rikkaassa perheessään. Chrisin tuntemukset Chloea kohtaan eivät ehkä ole yhtä vahvat kuin toisinpäin, mutta nämä kaksi ovat siitä huolimatta pian seurustelusuhteessa, eikä mene aikaakaan, kun Chloen isä tarjoaa Chrisille paikkaa perheen menestyksekkäässä yrityksessä ja Chris tarttuu oikopäätä tilaisuuteen.

Ainoana ongelmana Chrisin loistokkaalta näyttävälle tulevaisuudelle on eräs pieni seikka. Se seikka, että Chris itse ihastuu silmittömästi Chloen veljen Tomin tyttöystävään Nolaan (Scarlett Johansson), amerikkalaiseen, sensuelliin kaunottareen, joka vie Chrisiltä jalat alta jo ensi kohtaamisella. Tämä ihastus muuttuu pian kiihkeäksi suhteeksi ja Chrisin elämä muuttuu jännittäväksi kissa hiiri leikiksi, hänen kuullessaan Nolan ja Tomin erosta ja ajautuessaan yhä lähemmäksi Nolaa ja omaa kohtaloaan.

Ja niinkuin tällaisilla suhteilla on usein tapana, Chrisin hairahdus ei voi kestää loputtomiin, saatika päättyä onnellisesti ja pian Chris saakin kuulla, että Nola odottaa hänelle lasta ja haluaa tämän ottavan eron Chloesta. Mutta Chris on liian mukavuudenhaluinen eikä pysty päästämään irti loistokkaalta vaikuttavasta tulevaisuudestaan eikä liitostaan Chloen kanssa ja lopulta hän ajautuu umpikujaan eikä hänellä enää tunnu olevan muuta pakotietä kuin raaka veriteko. Ja jostain kummallisesta syystä kohtalo määrää, ettei Chrisiä koskaan tuomita tästä teosta, vaikka hän hetken aikaa onkin pääepäiltynä.

Onnea tosiaankin, sillä Chrisin elämä on nyt kyllä sitä loistokasta, vaurasta elämää, jota hän niin kiihkeästi itselleen haki ja epätoivoisesti suojeli, mutta sen hintana ja elinikäisenä taakkanaan on rakastamansa Nolan surmatyö, omantuntonsa raastamana ja surmatyöhön syyllisenä. Siinäpä avaimet onnelliseen elämään, kerta kaikkiaan!

Mielenkiintoinen elokuva, suosittelen!

-----------------------------------------

Viime lauantaina katsoin myös DVD:lle juuri ilmestyneen Twilightin. En uskaltautunut odottamaan liikoja, sen herättäessä katsojissa sekä negatiivisia että positiivisia tuntemuksia.

Ja oli oikeastaan ihan hyvä, etten odottanut tältä leffakokemukselta liikoja, sillä tarina kulki ajoittain vähän tahmeasti ja näyttelijäsuoritukset eivät yltäneet ihan parhaimmalle tasolle.

Niinpä kummastelin elokuvan katsottuani sen julkisuusastetta ja mukanaan tuomaa kohua. Tämähän julkaistiin DVD:nä täällä Yhdysvalloissa osuvasti Spring Breakin aikana ja lauantaina (paras myyntipäivä ainakin vuokraamoissa), kun yleensä kaikki uudet DVD-julkaisut tapahtuvat tiistaisin. Ja videovuokraamoissa ja useissa myymälöissä oli mahdollisuus tehdä jo viikkoja aikaisemmin Twilightin etukäteistilaus, eli melkoista myyntimenestystä tälle DVD:lle on selvästi odotettu.

Johtunee nyt sitten siitä, että on nuorisoleffa ja kohderyhmänä eniten leffoihin rahaa pistävät teinit, mutta silti, onkohan tämä nyt tosiaan teinien mielestä se MUST SEE tai MUST HAVE-leffa? Olisi hauska kuulla jonkun nuoren mielipide tästä elokuvasta. Onko kellään tietoa, mitä nuoret ovat tästä pitäneet?

En lähde nyt selostamaan elokuvan juonta sen enempää, tuon vain muutaman seikan esille omista havainnoistani.

Elokuvan näyttelijäkaarti on täynnä nuoria ja kauniita kasvoja, Edwardin (Robert Pattinson) ollessa jopa veistosmaisen komea ilmestys, muistuttaen olemuksellaan jollain tapaa rebelmäistä James Deania ja myös John Cashia (Joaquin Phoenix) Walk The Line-leffasta. Siis tältä osin vaikuttava nuori mies, mutta jotain jäin hänen roolisuoritukseltaan kuitenkin kaipaamaan, sillä kirjasarjassa tämä nuori vampyyrimies saa ihoni kananlihalle ja miltei ihastumaan hänen mystiseen olemukseensa.

Roolisuoritukset jättivät minut päähenkilöiden osalta siis vähän valjuksi, mutta kyllä leffassa oli myös hyviäkin hetkiä.

Erityisesti elokuvan visuaalinen puoli kiehtoi ja pidin elokuvan tummasta sävystä, auringonpaistetta (ymmärrettävistä vampyyrimäisistä syistä johtuen) ei leffassa juuri näkynyt. Muutama kohtaus jäi erityisesti mieleeni, niistä päällimmisinä kaunis kohtaus tummalla nurmella, jossa Bella (Kristen Stewart) ja Edward makaavat vieretysten, ja jossa valaistus on tummasävyinen ja mystinen.

Ja edelleen kameran kuvatessa upeaa metsämaisemaa, zoomaten ylväinä ja korkealla kasvavien havupuiden latvoihin, paljastaen Edwardin ja Bellan puunlatvojen kätköistä. Näissä hetkissä oli jotain kiehtovaa ja mystistä, jopa vähän varttuneemmalle naiselle... ;-)

Takaa-ajokohtaukset ja piinaavat hetket balettisalissa jäivät myöskin mieleeni elävästi ja jollain tapaa pidin Bellaa jahtaavaa nuorta vampyyriä Jamesia (Cam Gigandet) vahvana roolihahmona tässä elokuvassa. Eikä nuoren miehen ulkonäössäkään ollut moittimista ;-)

Tämä leffa puree varmasti parhaiten nuoreen yleisöön, itse katselen tällaisia leffoja ehkä liian kriittisin silmin ja kirjoista osan luettuani palaan liiaksi kirjan tekstiin, vertaillen näitä kahta toisiinsa. Ei mikään huono elokuvakokemus, mutta ei mikään mullistavakaan, pakko myöntää.

Siis tällaisia leffakokemuksia tällä erää. Jaa-has, mitähän sitä sitten seuraavaksi katsoisi?

Grilliherkkuja

Perjantaina oli uskomattoman lämmin sää ja niinpä miehen tultua töistä oli ajatuksenamme vähän grillailla takapihalla.

Mies teki tällaisia kanavartaita, kanat olivat yön yli marinadissa ja sitten vain grillivartaisiin.

Lisukkeeksi tein asparagusta ja grillitomaatteja.

Ja siellä muhivat jo ruoat grillin uumenissa.

Kanavartaat jo miltei valmiina.

Ja tässä maistuva annokseni, nyytin sisällä vielä muita kasviksia. Kastikkeeksi tein kermaviili-sinappikastikkeen, joka oli tosi maistuvaa.

Perjantai-illan jälkiruokaherkuista ja muista patiotunnelmista voit käydä lukemassa täältä.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Sari

Katsottuja ja katsottavia elokuvia

Pieni tauko on ollut kirjoittelussa, mutta siihen on ihan hyvä syy. Meillä on täällä meneillään nyt ns. Spring Break, eli vapaasti suomennettuna kait jotain kevätloman suuntaistahan tämä on. Mutta äidille, hömmm... Se on sitten kaikkea muuta kuin lomaa.

Joka päivä jotain ohjelmaa ja tukka putkella mennään sinne ja tänne. Ja kotona ei viihdyttäisi yhtään ja jos, niin sitten soi ainakin se sama vanha virsi: Äi-tiii! Äiti sitä, äiti tätä. Äi-tiiiih!!!

Noh, ei pitäisi valittaa. Kohta on jo edessä ne vuodet, kun äitiä ei juuri huudella ja ovia vain paiskotaan päin näköä, mutta silti mammalla on vauhdissa pysymistä.

Onneksi sää on ollut muutaman viime päivän ajan mitä ihanin, joten mukavaahan se on lomaa viettää vaikkapa ihan ulkoilun merkeissä, kuten tänäänkin, kiitos vaan mukavasta seurasta useammallekin mammalle ja muksulle. Joten eiköhän tämä viikko taas vierähdä omalla painollaan ja nopsasti ihan lomaillessakin.

Vaan lomailusta huolimatta olen taas katsellut muutamia leffoja. Vuokrasin fiksusti kaksi leffaa yhden päivän vuokralle ja olikin jo pientä kiirusta saada ne palautettua ajoissa, mutta onnistui sentään, eikä tarvinnut turvautua pikakelaukseen (se olisikin ollut oikein leffan katselua se...).

Ensimmäinen katsomani leffa oli Choke, jonka nappasin käteeni kannen tekstin perusteella. Mutta elokuvan tarjoama huumori ei oikein auennut, ja vaikka olikin Fight Clubin kirjoittajan käsialaa, ei seksiaddiktiosta kärsivä, Jeesuksen mahdollinen jälkeläinen jaksanut niin hirmuisesti innostaa. Mutta parit hyvät naurut kyllä saatiin leffan ansiosta miehen kanssa aikaan, joten piste siitä. Sen enempää mulla ei tästä leffasta sitten olekaan sanottavaa.

--------------------------------------------------

Sitä vastoin toista katsomaani leffaa olin jo osannut odottaa ja joku päivä sitten bongasin sen viimein Blockbusterissa. Elokuva on ranskankielinen ja alkuperäiseltä nimeltään: Il y a longtemps que je t'aime, englanniksi siis I've loved you so long.

Koskettava tarina kahden sisaren suhteesta ja sisaruksista vanhemman, Julietten (Kristin Scott Thomas) paluusta sisarensa Lean (Elsa Zylberstein) ja hänen nykyisen perheensä luokse.

Kristin Scott Thomas on mielestäni upea näyttelijätär ja Englantilaisen potilaan ollessa yksi elokuvasuosikeistani, voitte arvata, että Kristin teki minuun jo tuolla roolillaan suuren ja unohtumattoman vaikutuksen. Ja tässä elokuvassa näen hänet taas eri silmin. Tässä elokuvassa hän näyttelee ranskaksi, joka jo itsessään oli minulle jonkinasteinen yllätys ja ihaillen seurasin hänen työtään ja kuuntelin hänen sulavasti soljuvaa ranskaansa (minä en edes juuri huomannut mitään aksenttia, jonka ehkä ranskalaisena heti erottaa...).

Tarina kertoo siis näiden kahden sisaren suhteesta ja heidän katkeransuloisesta yhteenpaluustaan. Sekä menneisyydestä, joka jätetään tumman, perhesuhteita varjostavan verhon taakse. Siitä vaieten, siihen juuri palaamatta. Juliette on pidättyväinen ja hänelle on muodostunut poissaollessaan kylmä kuori, jonka taakse hän ei halua päästää ketään, ei edes herttaista ja rakastavaa sisartaan.

Lea itse on puolestaan kahden tulen välissä. Hän on toisaalta onnellinen rakkaan sisarensa paluusta ja siitä, että voi tätä auttaa, toisaalta hän ymmärtää aviomiehensä huolen siitä, että heidän kotiinsa ja kahden lapsensa läheisyyteen tulee ihminen, jota he tuskin tuntevat ja jonka menneisyys tuo mukanaan oman painolastinsa.

Kaiken tämän lisäksi Juliette herättää Lean tuttavapiirissä kummastusta. Kuka oikeastaan on tämä mystinen, salattu, takaisin perheen pariin palannnut nainen, josta kukaan ei ole edes kuullut koskaan aiemmin. Kuka on Juliette? Missä hän on ollut? Miksi hän tuli takaisin?

Lea perheineen kuitenkin tietää, että Juliette on ollut vankilassa viimeiset 15 vuotta murhasta ja että murhan kohteena on ollut hänen oma 6-vuotias poikansa. Tämä seikka saa monen ulkopuolisen ihmisen suhtautumaan Julietteen vihamielisesti, mutta Juliette vaikenee kuin muuri ja nielee kaiken.

Elokuvan viime metreille asti huomasin kysyväni jatkuvasti itseltäni, miksi Juliette teki sen? Miksi hän murhasi oman pienen lapsensa? Kuinka kukaan äiti voi tehdä mitään sellaista, oli kyseessä millainen elämäntilanne tai millaiset henkiset ongelmat tahansa. En voinut käsittää syytä tuohon murhenäytelmään.

Kunnes, aivan elokuvan lopussa Juliette vihdoin avautuu sisarelleen (tämän jo saadessa tietoon muutamia asioita tapahtumien kulusta puolivahingossa) ja kertoo kaiken. Ja niin palaset loksahtavat paikalleen, tarina saa päätöksensä ja minä vastauksen kysymykseeni.

Kaunis ja koskettava tarina. Jälleen kerran.

--------------------------------

Ja tänään aion sitten vuokrata tämän elokuvan.

Elegy. Pääosissa Penelope Cruz ja Ben Kingsley. Molemmat todella ihailtavia näyttelijöitä! Tämän leffan trailerin näin viime viikolla ja herätti kiinnostukseni saman tien.

Tarina kahdesta hyvin eri ikäisestä ihmisestä, jotka löytävät toisensa. Eihän tätä siis voi olla katsomatta. Näin vahvat näyttelijät pääosissa, tämä leffa ei nyt vaan kerta kaikkiaan voi mennä mönkään!

Tästä lisää tarinaa tämän viikon aikana. Jännittyneenä alan tätä illalla katsomaan (jos nyt vaan tosiaan löytyy vielä Blockbusterista illalla ja saan tämän vuokrattua, kun tuli juuri tänään uutuutena vuokraamoihin... ups!).

Mukavaa viikon jatkoa!

Sari

Teetä ja sympatiaa... Ja vähän kaakaota vaahtokarkeilla...

Tämä viikko on mennyt enemmän tai vähemmän flunssaa pidellessä. Tai jollei nyt aivan flunssaa, niin ainakin tukkoista nenua ja siitä johtuvaa jomottavaa pääkoppaa...

Ja niinpä olen huomannut nautiskelevani korealaisen ystävättäreni minulle antamista teepussukoista suurella riemulla. Hänen miehensä Englannin tuliaisena heiltä löytyy useita erilaisia teelaatuja ja tämä minun saamani teelaatu on tosi voimakasta ja maistuvaa, punaista teetä, jota olenkin nyt sitten nautiskellut monena iltana.


Ja mikä onkaan sen ihanampaa kuin tukkoisessa olotilassa hörppiä iso mukillinen teetä ja lueskella samalla vaikka uusimpia sisustus- ja naistenlehtiä.

Ja kun äiti juo teetä, pitää perheen pienimmänkin saada jotain juotavaa. Ja tämän neidin herkkua on perinteinen kaakao, suomalaisittain ehkä vähän vähemmän perinteisillä vaahtokarkeilla... ;-)

Rachel Getting Married... osa II

No niin, nyt on sulateltu eilistä elokuvakokemusta ja ajatukset yöllisen leffan katselun jäljiltä ovat taas hiukan selkeämmät. Ja varoitus, tätä sepostusta nyt sitten piisaaaaaah!

Minä yllätyin tästä elokuvasta totaalisesti, positiivisessa mielessä!

Ihastuin tapaan, jolla elokuva oli toteutettu. Ihastuin Anne Hathawayn rosoiseen rooliin, ihastuin kuvaustyyliin ja ohjaukseen ja ihastuin elokuvan tummaan ja puhuttelevaan sävyyn.

Ihastuin jopa siihen, ettei kaiken tarvitse olla aina niin kiiltokuvamaista, edes niinkään aurinkoisina hetkinä kuin häitä valmistellessa tai itse hääpäivänä. Mutta ennen kaikkea ihastuin siihen, että tämä aihe tuntui minulle jostain syystä niin hirmuisen tutulta.

Josta aiheesta olisi itsellänikin monta (ainakin näin jälkikäteen) nauruhermoja kutkuttavaa tarinaa kerrottavana sivustaseuraajan roolissa (muutamaan otteeseen myös miltei pääosassa...), mutta jotka nyt jääkööt omaksi tiedokseni. Leffan jälkeen palasinkin ajatuksissani useisiin tilanteisiin, erilaisten perhetapahtumien keskelle. Tapahtumiin, joiden kulkua ja merkitystä olen etenkin vähän varttuneempana ja itsekin äitinä usein ihmetellyt.

------------------------------------------------

Mutta jotten nyt ihan luiskahda sivuraiteille aiheesta, niin Rachel getting married on siis nimensä mukaan elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat Rachelin (Rosemarie DeWitt) tuleviin häihin ja niiden edelliseen päivään ja iltaan, Rehealsal Dinneriin ja itse H-hetkeen, eli tietenkin hääpäivään. Puitteet tälle muistorikkaalle päivälle ovatkin mitä mainioimmat. Morsiamen vanha kotitalo on idyllinen ja lämminhenkinen ja häätapahtuman tyyli on etninen ja värikäs, suorastaan yltäkylläinen mausteiden ja upean musiikkilajitelman seos.

Mutta tämä elokuva on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkkää kaunista kuvausta tai kauniita perhepotretteja tästä kauniista perhetapahtumasta. Tämän tarinan taustalle kätkeytyy myös paljon muuta, jotain paljon syvällisempää ja myös raadollisempaa.

Suuri paino elokuvasta on nimittäin Rachelin sisaren Kymin (Anne Hathaway) roolissa. Kym saapuu paikalle päivää ennen häitä ja on toisaalta odotettu, toisaalta ei niin toivottu häävieras. Hänen menneisyytensä erilaisissa päihdelaitoksissa ja -hoidoissa on tuoreena lähiomaisten mielissä ja hänen tummanpuhuva olemuksensa ja dramaattiset elkeensä aiheuttavat heti kitkaa perheen sisällä. Niinpä kohtaus siellä, kohtaus täällä käsittelee häiden rinnalla myös Kymin taistelua elämänsä ja läheisimpien perheenjäsentensä kanssa tuossakin lyhyessä hetkessä, juuri tuon viikonlopun aikana, häävalmisteluiden ja häiden keskellä. Hänen ollessa aina se, joka joutuu selittelemään lähiomaisilleen tekemisiään, se, jolla menee aina jossain vaiheessa asiat kohti alamäkeä ja jonka on vaikea löytää elämälleen suuntaa.

Taustalla kytee myös suru ja kaipuu perheen nuorinta lasta, Ethania kohtaan, joka menehtyi vuosia aiemmin tapaturmaisesti, Kymin ollessa osasyynä hänen kuolemalleen. Tämä tuska painaa edelleen niin Kymiä itseään, kuin hänen sisartaan Rachelia, mutta erityisesti heidän isäänsä Paulia (Bill Irwin), jolle tuo kipeä muisto on vieläkin erittäin arka ja vaikea kohdata.

Oli myös jollain tapaa surkuhupaisaa ja toisaalta niin arkipäiväisen tuttua seurata Rachelin ja Kymin yhteenottoja ja sitä kaunaa ja katkeruutta, jota etenkin Rachel tunsi sisartaan kohtaan. Toisaalta taas tuntui äärettömän raskaalta todistaa Kymin jatkuvaa kamppailua oman itsensä ja oman identiteettinsä suhteen. Hänen jatkuvasti vielä itse itselleen syöttäen sitä ajatusmaailmaa, että hän on aina se suvun paljon puhuttu, ei kaivattu, hulluja suustaan päästelevä, sosiopaatti, sekopää-sisar.

Mutta kaikkein surullisinta oli elokuvan loppupuolella huomata sisarusten äidin Abbyn (Debra Winger) henkinen kylmyys ja halu paeta menneisyyttään ja jopa omia tyttäriään. Elokuvan lopussa katsojalle hiipiikin mieleen pieni aavistus siitä, ettei Abby ole ollut läsnä tyttäriensä lapsuudessa heidän tarvitsemallaan tavalla ja on osasyynä Kymin nuoruusvuosina alkaneisiin päihde- ja huumeongelmiin.

------------------------------------

Elokuva herätti minussa monenlaisia tunteita, mutta etenkin perhesiteet, sisarten keskenäiset suhteet, ihmiselämän raadollisuus ja itse itsellemme ja läheisillemme aiheuttettu tuska, anteeksianto sekä vanhemmuuden tärkeä rooli lasten hyvinvointia ajatellen korostuivat mielessäni. Tämä elokuva sai minut jälleen kerran pysähtymään ja miettimään myös omaa äitiyttäni.

Enkä malta olla vielä mainitsematta muutamia yksityistkohtia kuvaustyylistä ja ohjauksesta. Leffan kuvaustyyli on perinteinen ilman mitään kikkailuja ja osittain ikäänkuin jonkun perheenjäsenen tai kutsuvieraan kuvaamana toteutettu, ajoittain jopa melko amatöörimäisen oloinen ja tämä jakaakin selvästi mielipiteet kahtia. Osa kritisoikin kuvaustekniikkaa ja pitää sitä suorastaan tökerönä, osa taas on sitä mieltä (samoin kuin minä), että juuri tällä tapaa toteutettu kuvaustyyli tuo katsojan lähemmäs tarinaa. Saa samaistumaan kyseiseen hetkeen ja eri tilanteisiin niin tutunomaisesti, että saatat tuntea seuraavasi sinulle jo entuudestaan tutun perheen häävalmisteluja ja itse häätapahtumaa.

Ohjaus on mielestäni myös samalla tapaa katsojan tarinaa lähemmäs tuovaa ja arkipäiväisen kauniisti toteutettua, joka kosketti ainakin minua ihan eri tavalla kuin ne useat Hollywood-loistokkaat ohjaustyöt, joissa suorastaan läpihuokuu se kaikki viimeiseen asti hiominen ja kohtausten viimeistely. Tätä leffaa katsellessa tuli sellainen olo, että näyttelijöillä on ehkä ollut hivenen vapaammat kädet lähteä kohtauksiin mukaan ja ehkä jopa saada mahdollisuus improvisoida ja tuoda esiin sitä hullua luovuutta! Ainakin Hathawayn roolin kohdalla ;-)

Loppua kohden tarina alkoi kuitenkin paikoitellen tuntumaan puuduttavalta ja ehkä muutaman kohtauksen elokuvan lopusta olisi voinut leikata pois.

Mutta silti, kaikesta draamasta ja turhautumisista, väittelyistä ja kaunasta huolimatta perhe on kuitenkin aina perhe ja sisar on aina sisar, jonka elokuvan loppu kiteyttääkin hyvin kauniilla tavalla.

Kaiken kaikkiaan tämä elokuva oli omalla persoonallisella tavallaan kaunis ja erilainen, toisaalta tummasävyinen ja puhutteleva.

Ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, ja omalla kohdallani yksi mieleenpainuvimmista draama-elokuvista!

Rachel Getting Married

Katsoin juuri Rachel Getting Married leffan ja olin todella yllättynyt... Positiivisesti!

Eilen illalla näin ensimmäistä kertaa leffan trailerin ja samalla mainoksen jossa kerrottiin, että leffa tulee tänään vuokraamoihin. Niinpä tyttären kanssa Blockbusterin ohi ajaessani kipaisin tämän vuokraamassa.

En osannut odottaa mitään ihmeellistä tästä elokuvasta, mutta tottakai kiinnostuneena odotin Hathawayn roolisuoritusta, hänen ollessa roolistaan myös Oscar-ehdokkaana. Mutta mitä minä voin tästä nyt sanoa. En tällä hetkellä mitään muuta kuin sen, että olen aivan ymmyrkäisenä miten upeita pienen budjetin elokuvia on viime aikoina syytänyt markkinoille.

Ensin järkytyin The Wrestleristä ja sen realistisen puhuttelevasta sanomasta, sen jälkeen yllätyin täysin Slumdogin kiehtovuudesta ja värikkyydestä ja sitten tulee Rachel getting married.

Tässä vaan joku naksahti omalla kohdallani paikalleen ja uppouduin tarinaan niin tunteella, että kyyneleet valuivat poskia pitkin useaan otteeseen (olenkohan ehkä joskus aiemminkin kertoillut kyynelehtiväni leffoja katsellessa... mutta siis, olen herkkä ja tunteellinen ihminen, ei mahra mittään...). Niin ja tämän voin jo nyt sanoa, että Anne Hathawayltä täysin napakymppi-roolisuoritus! Wau! Kyllä saa Princess Diaryt jo unohtaa tämän naisen roolilistalta... Potentiaalia löytyy vaikka mihin!

Kerron lisää tuntemuksia huomenissa. Nyt menen nukkumaan ja sulattelemaan ajatuksiani tästä leffasta. Mutta siis, minä tykkäsin!

Traileri löytyy täältä: http://www.imdb.com/video/imdb/vi4010410265/

twilight

Luin eilen illalla (yöllä) päätökseen tässä joku aika sitten ostamani, Stephenie Meyerin kirjoittaman kirjasarjan ensimmäisen osan twilight.

Kirjan alkupuoliskoa lukiessani hiipi mieleeni ajatus, ettei tämä ehkä olekaan minun tyyliseni kirja, sillä alkusivuilla käydään läpi teini-ikäisen Bellan elämää ja muuttoa isänsä luokse Forksin pikkukaupunkiin, Washingtoniin. Kerronta on hyvin tyypillistä nuortenkirjamaista tekstiä ja pelkäsin, että kiinnostukseni ei tule pysymään kovin korkealla, jos tarina etenee samaan malliin myös kirjan sisäsivuilla.

Mutta olinpa onnekseni väärässä ja jo kohta huomasin, että kiinnostukseni alkoi kuin alkoikin heräämään ja niin hassulta kuin se kuulostaakaan tällaisen neljääkymmentä hipovan kotiäidin suusta, tarina koulutytöstä ja vampyyripojasta tempasi mukaansa sillä voimalla, että eilen illalla valvoin yömyöhään, sillä en kerta kaikkiaan voinut lopettaa kirjaa kesken, vaan luin viimeiset sata sivua todella jännittyneenä ja koko ajan odottaen, että mitä nyt, mitä nyt, kuinka Bellan käy, kuinka tarina päättyy...

... jotta seuraava tarina voi alkaa. Yöpöydälläni odottaakin jo sarjan seuraava kirja New Moon, joka minulta jo löytyy. Seuraavat kaksi Eclipse ja Breaking Dawn ovat myös lukulistalla, mutta en ole niitä vielä hankkinut. Odotan, että niiden hinta vielä tipahtaa, sillä nuo kaksi ensimmäistä löysin paikallisen poistomyymälän LASTENOSASTON (kuvitelkaa... hehe...) poistohyllyltä... ;-)

Ja nyt minua jo syyhyttää nähdä kirjaan perustuvan elokuva twilight, jossa pääosissa Robert Pattison ja Kristen Stewart, molemmat nuoria parikymppisiä näyttelijöitä. Pattison on nähty mm. Harry Potter-sarjan Goblet of Fire leffassa Cedricinä, kun taas Kristen on näytellyt mm. Panic Roomissa sekä Into the Wild-leffoissa.

Siis nuoria lupauksia molemmat.

Nämä kaksi ovat olleetkin viime aikoina paljon esillä julkkislehdissä. Tämä aukeama löytyi marraskuun US Weeklystä ja ovathan he, upea pari!

Leffasta en kylläkään uskalla odottaa liikoja, sillä elokuva ei ole saanut mitään hirmuisen hyviä arvosteluja. Mutta joka tapauksessa haluan tämän nähdä, kun kirjakin on vielä tuoreessa muistissa ja minua kiinnostaa, kuinka tarina etenee valkokankaalla.

Taalan teatterissa tämä leffa näyttäisi pyörivän, joten saatanpa pikaista sinne lähipäivinä, tai odottaa vielä hetken ja vuokrata kotiin ;-)

Viikonlopun herkutteluja

Viikonloppuna ystäväperhe oli luonamme kyläilemässä ja koska olemme edelleen laihdutuskuurilla molemmat mieheni kanssa, niin päätimme, että valmistaisimme jotain vähän kevyempää ruokaa. Ja jo tuttuun tapaan pojat innostuivat ruoanlaitosta ja valmistivat kalaa niin grillissä kuin savustaenkin.

Arvatenkin taas lohta tehtiin, sillä se on täällä mielestäni se varmin valinta. Halibut maistuu vähän mutaiselta, kissakalasta en innostu lainkaan, troutia (taitaa olla taimen) tulee myös usein tehtyä, mutta on vähän hintavampi kala kuin lohi. Kalaa tuleekin syötyä nykyään aika usein, vaikkemme vieläkään taida ihan kerta viikkoon kalaa valmistaa.

Lisukkeeksi pojat valmistivat vielä kivan vihanneskulhon (siis ei riisiä tai perunaa, kuten olisimme aiemmin tehneet). Nämä paistuivat myöskin grillissä ja olivat tosi kiva lisuke kalan kanssa.

Tässä oma lautaselliseni. Namskua! Ja näet ihan oikein, tuo valkoinen kastike on sour cremeä, eli kermaviilin tyylistä kastiketta, mutta kevytsellaista, joten ei pitäisi olla niin paha juttu...

Ja ups! Sunnuntaina innostuin vielä paistelemaan räiskäleitä. Niistäkin tulee jo nähtyä unia, kun tämä laihdutus se ei vaan ota loppuakseen ja kalorit vilisevät silmissä ja pieni omantunnon pistos on rinnassa pienenkin herkuttelun jälkeen.

Mutta tätä herkkuhetkeä en voinut jättää väliin! Pitäähän sitä vähän osata hellittää, vaikka koettaa painoa pudottaakin.
Mutta tämä ranskalaisen ystävättären suosittelema Nutella on nyt sitten sitä ihan kiellettyjen listalla olevaa herkkua. Suklaapähkinätahna on ihan taivaallisen hyvää, mutta kaloreita tässä herkussa onkin sitten 190 parissa lusikallisessa... Auts!!!

Siitä huolimatta lettusen väliin sujahti pikkiriikkisen (mieheni voi olla tästä kyllä eri mieltä tyyliin pikkiriikkisen tosiaankin...) Nutellaa ja minä tykkään!

--------------------------------------

Laihdutusurakasta sen verran, että tällä hetkellä painoa on tippunut yhdeksän kiloa. Jippii!!! Mutta totuus on se, että nyt vasta alkaa tuntumaan siltä, että tämä painonpudotus alkaa näkymään jossakin. Mutta silti, vielä voisin helposti tiputtaa ainakin viisi kiloa, sillä vieläkin löytyy sitä löysää siellä ja täällä. Ja jotta pääsisin niihin lukemiin, jotka mulla oli ennen lapsen syntymää...

Suurin syy siihen, että tämä laihdutuskuuri nyt kerrankin toimii on se, että päätimme yhdessä miehen kanssa laittaa koko ruokavalion uusiksi. Ja että se halu lähti meistä molemmista, omasta tahdosta, sillä kyse ei ole pelkästään siitä, että pudotamme painoa, vaan myös terveydellisistä syistä. Mieheni on jo vuosia syönyt verenpaine- ja kolesterolilääkkeitä, vaikkei olekaan millään tapaa ylilihava, vaan nämä ongelmat johtuvat hänellä perintötekijöistä. Ja kun tuo 40 vee alkaa väistämättä lähestymään meillä molemmilla, päätimme, että nyt jos koskaan on aika vähän tarkistaa omaa elämäntyyliä ja ruokatottumuksia.

Vähensimme lihan osuutta ja punaista lihaa emme syö juuri lainkaan (paitsi tytär). Syömme pääosian kanaa ja kalaa, kasviksien ja vihannesten osuutta lisäsimme huomattavasti, vähensimme riisin ja pastan osuutta ja ostamme nykyään vain kokojyväpastaa. Marjoja syömme päivittäin ja vettä koetamme juoda useita lasillisia päivässä. Mutta se tärkein asia on ehkä kuitenkin se, että annoskokoja olemme pienentäneet huomattavasti emmekä enää santsaa samalla tapaa kuin aiemmin.

Minä olen nimittäin ollut ruoan suhteen ihan rohmu. Iltaisin notkuin jääkaapilla tai ruokakaapilla ja olen ollut aina se, joka on heti hakemassa toisen lautasellisen ruokaa. Nyt on jo tottunut ajatukseen, ettei sitä tarvitse aina syödä itseään ihan tukkoon ja olo on paljon kevyempi.

Mutta silti makeanhimo iskee aina välillä ja silloin antaa mennä. Ei sitä pysty kuitenkaan kaikkia herkkuja ruokavaliosta poisjättämään. Joten silloin tällöin voi myös maistella jotain makiaa, ihan hyvällä omallatunnolla ;-)

Äitini kommentti muuten tästä laihdutuksesta oli se, että nopeasti ne kilot tulevat sitten takaisinkin. Ja onhan se niinkin, mutta kyllä kova pyrkimys olisi nyt siihen, etteivät ne enää takaisin tulisi, vaan tuo 18 voipakkausta rasvaa pysyisi pois kehostani, lopullisesti!

Saas nähdä, kuinka käy...

Slumdogia ja lentolippujen varailua...

Kevät on selvästi tulossa, kun kiirettä piisaa niin, ettei meinaa edes ennättää koneelle istahtaa ja blogeja päivitellä ;-)

Viikonloppukin se siis hujahti hurjaa vauhtia, oli jalkapallopeliä, ystävien kanssa tapailua, Suomen matkan suunnittelua ja niin, perjantaina kävin vielä katsomassa jo pitkään suunnittelemani Slumdog Millionairen.

Etukäteen en osannut juurikaan arvailla, mikä minua leffateatterissa kohtaa, mutta sieltä pois astellessani aloin hiljalleen ymmärtämään, miksi tämä elokuva sai 8 Oscaria.

Erilainen ja raikas leffa, jossa ei pelkästään kerrottu tarinaa elokuvan päätähdestä Jamalista, vaan tuotiin esille myös upealla tavalla kulttuurieroja ja kuvattiin yleisesti elämää Mumbain slummeissa.

Tarkemmat fiilikseni tästä leffasta voit käydä lukemassa täältä.

------------------------------------------

Ja mikä oli menneessä viikonlopussa kaikkein parasta, eilen saimme vihdoin tilattua lentoliput Suomeen!

Kesäkuun loppupuolella suuntaamme kohti kotimaata! Ihanaa, vaikka toisaalta kamalaa, sillä matkan hinnat olivat taas ihan katossa ja pulitimme lentolipuistamme reilut 1000 euroa kipale. Ei kyllä kauheasti naurata näillä hinnoilla lennellä Suomeen kerran vuodessa.

Mies on jo useana vuonna uhkaillut, että tänä vuonna ei mennä Suomeen ollenkaan. Ja siis, olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä, rahallisesti. Mutta tunnepuoli, sille en mahda mitään.

Lapsi itkee jo nyt useana iltana viikossa, että koska pääsee mummilaan. Sitä en voi viedä lapseltani pois. En vaan voi kieltää häneltä sitä iloa, että pääsee kerran kesässä mummiloihinsa ja saa sen kaiken huomion ja rakkauden isovanhemmiltaan. Sillä niin pahalta kuin se tuntuukin, he eivät ole sitä hänelle ikuisesti jakamassa.

Joten sinne taas suuntaamme, maksoi mitä maksoi. Ja minä olen neidin kanssa Suomessa reilut 6 viikkoa. Jospa sitä taas siinä ajassa ehtisi pikkuisemmekin tankata rakkautta taas aimo annokset seuraavaa syksyä ja talvea varten...

Viikon jatkoja toivotellen,

Sari