It's Complicated

Joulun välipäivillekin on jo ohjelmaa. Kun vain saisimme jostain lastenvahdin. Vapaaehtoisia? Päätettiin tässä jo nimittäin, että tämän leffan menemme jouluna katsomaan.

It's Complicated on romanttinen komedia, jossa on exää, ehkä tulevaa ja nykyistä rakasta ja siinä sitten sekoillaan näiden vaihtoehtojen välillä.

Leffan ohjauksesta vastaa The Holiday ja Somethings Gotta Give-leffoistakin tuttu Nancy Meyers. Noista molemmat kuuluvat omiin lemppareihini romanttisten komedioiden osalta, joten arvatkaapa vaan, odotanko mielenkiinnolla tätä tulevaa elokuvaa.

Etenkin kun naispääosassa on oma lempparini Meryl Streep. Vastanäyttelijänä Merylillä Alec Baldwin ja jeps, Steve Martin. No niin ja pakko heti sanoa, että olen hiukan ennakkoluuloinen siitä, kuinka Alecin ja Merylin kemiat menevät tässä leffassa yksiin, mutta vielä enemmän jännitän Merylin ja Stevenin kemioita.

Ja pakko vielä todeta sekin, etten ole koskaan osannut oikein ottaa Steve Martinia vakavasti, Alec Baldwin puolestaan on näyttelijänä ihan ok, mutta silti tuntuu, että Merylin rinnalla ei kuka tahansa mies pääse oikeuksiinsa. Mutta eihän sitä tiedä, jos vaikka nämä kaksi miestä tekevät vielä vaikutuksenkin. Muistuu vaan väkisinkin mieleen Mamma Mia ja tuolloiset miespääosanäyttelijät Colin Firth, Pierce Brosnan ja Stellan Skarsgård, joista kaikki ehkä astetta kovempia näyttelijöitä kuin nämä kaksi. No mutta, nähtäväksi jää.

Siitä voin ainakin olla jo etukäteen varma, että Meryl tulee taas viemään sukat jalasta, jo pelkän trailerin perusteella.

Tässä vielä juoni lyhyesti. Jane (Meryl Streep) ja Jake (Alec Baldwin) ovat eronneet ja Jake on itse asiassa avioitunut rakastajatterensa kanssa, sen saman naisen, jonka kanssa hän oli Janelle uskoton ja tuhosi 20-vuotta kestäneen avioliiton. Ups!

Jane ei voi ymmärrettävästi sietää tuota nuorta hupakkoa, mutta pian paljastuu, ettei Jake olekaan niin kovin onnellinen uudessa avioliitossaan ja hupsista heijaa, Jane ja Jake huomaavat pian olevansa rakastajia. Jane uhkuu säkenöivää energiaa tuntien itsensä jopa hivenen pahaksi naiseksi. Onhan hän nyt puolestaan se "toinen nainen".

Janella on Jaken lisäksi myös ihan oikea sulhasehdokas, hänen arkkitehtinsa Adam (Steve Martin), joka on viehtynyt Janeen. Luulenpa, että tässä ihmissuhdesotkussa on jo melkoinen soppa kasassa ja hulvattomia tilanteita on takuulla luvassa.

Varsin hupaisaa leffakokemusta lupaileva traileri löytyy täältä.

Leffoja

Viime päivinä on tullut tuijoteltua useampiakin leffoja ja tässä taas niistä muutamia.

Katsoin toissa iltana elokuvan Goodbye Solo. Tarinan senegalilaisesta taksikuski Solosta (Soyleymane Su Savane), joka asuu Yhdysvalloissa ja haaveilee paremmasta elämästä uudessa maailmassa.

Solo tutustuu eräällä taksimatkalla katkeroituneen oloiseen ja iäkkäseen amerikkalaismieheen, Williamiin (Red West). Solo aistii, ettei miehellä ole kaikki asiat hyvin ja haluaa olla tämän ystävä. Nämä kaksi varsin erilaista miestä kohtaavat toisiaan useaan otteeseen, mutta mistään syvästä ystävyydestä ei heidän välillään voi kuitenkaan puhua.

Siinä missä Solo haaveilee paremmasta elämästä ja on elämää kohtaan positiivinen ja toiveikas, on Williamin elämä ollut selvästi rosoinen ja raskas eikä hänellä ole juuri elämänhalua jäljellä.

Juoni kulkee aika junnaavasti eteenpäin ja elokuvan loppu on ennalta arvattavissa, vaikka itse tarina onkin hyvin puhutteleva.

The Answer Man kertoo Me and God kirjasarjan takaa paljastuvasta kirjailijasta Arlen Faberista (Jeff Daniels), joka hengellisestä tuotannostaan huolimatta osoittautuu hyvin epämiellyttäväksi, oikukkaaksi ja ihmiskontakteja vältteleväksi mieheksi. Hän ei anna haastatteluja eikä juuri poistu edes kotoaan, jollei ole ihan pakko.

Hän ajautuu kuitenkin rajujen selkävaivojensa vuoksi paikallisen kiropraktikon Elizabethin (Lauren Graham) luokse ja näiden kahden välille syntyy heti jotain. Arlenin selkävaivat tuntuvatkin selvästi lisääntyvän, eikä Elizabethkaan pistä pahakseen viettää aikaansa tämän omalaatuisen miehen seurassa.

Lopulta paljastuu, että kaikkitietävä ja vastauksen joka kysymykseen omaava Arlen onkin ihan tavallinen mies, jolla ei itse asiassa olekaan yliluonnollisia kykyjä keskustella jumalan kanssa. Me and God-kirjasarja paljastuukin siis pienimuotoiseksi petkutukseksi.

Arlen ja Elizabeth ovat varsin hauska pari tässä hiukan erilaisessa komediassa ja minä henkilökohtaisesti olen aina pitänyt Lauren Grahamista näyttelijättärenä. Hän teki minuun vaikutuksen jo Gilmore Girlseissa näytellessään.

The Accidental Husband on normi romantiikalla ja huumorilla sävytettyä komedia-kamaa. Tämäntyyppisiä leffoja on ihan kiva katsella silloin tällöin, vaikka juonenkulku on aina hyvin samankaltaista ihastumisineen, tulisine eroamisineen ja hellyttävine jälleenkohtaamisineen.

Uma Thurmania en olekaan nähnyt aikoihin valkokankaalla, joten oli ihan piristävää nähdä hänet tällaisessa roolissa. Niin ja Jeffrey Dean Morganista tykkään kyllä aina, eikä Colin Firthiäkään ole paha katsella.

Kevyttä lauantai-illan katseltavaa.

Whatever Works

Katsoin eilen mieheni kanssa Woody Allenin ohjaaman elokuvan Whatever Works.

Leffa kertoo New Yorkilaisesta Boris Yellnikofista (Larry David), varsin sarkastisesta ja kyynisestäkin, keski-iän paremmalle puolen ylittäneestä miehestä, jolla on tapana olla hyvin suorasanainen. Eikä Boriksella arvatenkaan ole juuri koskaan mitään kovin positiivista sanottavaa kenestäkään kohtaamastaan ihmisestä.

Mutta eräänä iltana hänen kotinsa portailla istuu nuori nainen. Karkumatkalla kotoaan oleva mississippiläinen Melodie on nälissään ja kylmissään kaivaten kipeästi yösijaa. Boris suostuu hyvin vastahakoisesti ottamaan tytön kotiinsa, mutta tekee heti selväksi, ettei tämä tyhmän oloinen nuori naikkonen voi oleilla hänen nurkissaan muutamaa päivää pidempään.

Mutta niin vaan kuluu kuukausi jos toinenkin, ja Melodie asuu yhä edelleen Boriksen luona.Melodie kertoo avoimesti olevansa ihastunut Borikseen ja lopulta nämä kaksi päätyvät huikeasta ikäerostaan ja täysin erilaisista luonteistaan huolimatta avioon. Boris on edelleen se sama sarkastinen "genius" ja maailman negatiivisin silmin näkevä suupaltti mies, kun taas Melodie on täynnä kuplivaa nuoren naisen iloa ja uteliaisuutta.

Siis varsin erikoinen pari nämä kaksi!

Melodie (Evan Rachel Wood) on kuitenkin myös varsin kaunis nuori nainen ja lopulta hän törmää tähän komistukseen, Randy Jamesiin (Henry Cavil), nuoreen näyttelijään, joka on ihastunut Melodieen ensisilmäyksellä. Melodyn äidillä Mariettalla (Patricia Clarkson) on tosin hiukan osuutta asiaan. Hänen saapuessaan New Yorkiin tytärtään etsimään ja kohdatessaan Boriksen ensi kertaa, hän on heti sitä mieltä, ettei Boris ole Melodielle sopiva aviomies. Niinpä hän kujeilee Melodien tietämättä Randyn kanssa asiat niin, että nämä kaksi törmäävät toisiinsa tämän tästä.

Ja äidin vaistot ovat oikeassa, sillä pian Melodie huomaa ihastuneensa Randyyn ja tilanne riistäytyy käsistä. Ja nämä kaksi nuorta kyyhkyläistä rakastuvat toisiinsa, Boriksesta huolimatta, tai ehkä juurikin siitä syystä...

Melodien äiti Marietta sen sijaan löytää itsensä New Yorkissa ja päättää jäädä sinne itsekin asumaan. Hän elää kahden rakastajan kanssa taiteilijaelämää ja nauttii suunnattomasti uudesta elämäntyylistään. Siis varsin erikoinen nainen tämä Mariettakin, täytyy sanoa.

Myös Melodien isä John (Ed Begley Jr.) päätyy lopulta New Yorkiin tytärtään etsimään ja kas kummaa, hänkin huomaa eläneensä valheessa ja paljastuu, että hän onkin loppujen lopuksi kiinnostunut enemmän oman sukupuolensa edustajista kuin vaimostaan Mariettasta tai ylipäätään naisista.

Siis varsin hauskoja tilanteita on tässä elokuvassa luvassa ja lopuksi voikin vain todeta jokaisen henkilöhahmon suhteen, että: Whatever Works!

Varsin viihdyttävä komedia Woody Allenilta taas kerran, kiitos vielä vinkistä rouva R:lle! Joko muuten kohta ollaan miltei naapureita rouva R?

Näitä odotellessa

Olenpa ollut tosi laiska tämän blogin päivittämisessä. Olen itse asiassa ruvennut harkitsemaan, josko jotenkin koettaisin yhdistää sekä tämän että Pink Pionies-blogin. Tuntuu vaan kerta kaikkiaan liian työläältä päivittää montaa blogia, joten tämä Teksasin taivaan alla- blogini on jäänyt hiukan retuperälle.

Leffoja olen kuitenkin katsellut kaiken aikaa, en ole vain saanut niistä tänne mitään kirjoitettua. Koetan joka tapauksessa parantaa tapani ja laitella tänne taas enemmän leffa-arvosteluja ja fiilistelyjä elokuvista.

Oletteko muuten huomanneet, että vuoden loppua kohden ensi-illat täyttyvät toinen toistaan mielenkiintoisemmista elokuvista? Erityisesti muutama traileri on kiinnittänyt viime viikkoina huomioni ja niistä erityisesti nämä kaksi leffaa olisi tosi kiva päästä näkemään jo heti ensi-illassa.

Nine musikaali tulee ensi-iltaan Yhdysvalloissa 25.12., eli joulupäivänä. Trailerin perusteella elokuvasta ei puutu dramatiikkaa, glamouria ja upeita naisia rohkeissa asusteissaan.

Rooleissa on useita nimekkäitä naisia, kuten Penelope Cruz, Judi Dench, Sophia Loren, Nicole Kidman, Marion Cotillard, Kate Hudson ja yllätys, yllätys Fergie, eli Stacy Ferguson.

Traileri löytyy täältä.

Mikähän siinäkin muuten on, että jos Penelope Cruz on näyttelijänä yhdessäkään ensi-iltaan tulevassa leffassa, alkaa itse leffakin heti kiinnostamaan minua. Joku tuossa espanjalaisessa naisessa vain on niin karismaattista ja säteilevää, että nykyisin pyrin katsomaan hänen kaikki roolisuorituksensa. Ja yleensä hän myös osaa valita varsin mielenkiintoisia rooleja.

Kuten myös tämän Almodovarin uutuus-elokuvan Broken Embraces (Las abrazos rotos) , joka tulee ensi-iltaan täällä Yhdysvalloissa myös joulukuussa. Tässä leffassa Penelopen sanotaan olevan säteilevä, seksikäs ja vakava ja trailerin perusteella luvassa on varsin erikoinen tarina.

Itse en ole nähnyt läheskään kaikkia Almodovarin leffoja, päällimmäisenä hänen elokuvistaan minulle tulee mieleen Talk to her sekä viimeksi katsomani Volver, joka oli varsin mielenkiintoinen kokemus ja siinäkin pääosassa yllättäen Penelope Cruz.

Almodovarin elokuvat ovat omaperäisiä, ja niihin liittyy aina jotain mystistä ja ennakoimatonta. Ne tuovat ainakin omalla kohdallani kaivattua vaihtelua Hollywood-leffojen joukossa. Siispä onkin mielenkiintoista katsoa nämä kaksi elokuvaa, joista toinen on täynnä glamouria ja upeita lavasteita, toinen taas täysin erilainen tarina, vaikkakin luulen, että myös tässä roolissaan Penelope huumaa katsojansa upealla roolisuorituksellaan.

Traileri löytyy täältä.

Where the Wild Things are

Viime viikolla kävin viimein katsomassa ensi-iltaan tulleen Where the Wild Things are-elokuvan. Tarina etenee hiukan eri tavalla kuin kirjassa, jossa keskitytään värikkääseen kuvitukseen, tarinan itsessään jäädessä melko lyhykäiseksi.

Olikin siis arvattavissa, että juonta on hiukan rikastettu tässä elokuvaversiossa.

Elokuvassa lähdetään liikkeelle ihan normaalista arjesta. Pienen Max-pojan näkökulmasta, joka kärsii isosiskonsa ja yksinhuoltajaäitinsä saamattomasta huomiosta ja on ymmärrettävästi asiasta turhautunut ja vihainen.

Eräänä iltana Max on taas kerran kiukkuinen, tällä kertaa uuden poikaystävänsä kanssa kikattelevan äidin piittaamattomuudesta ja järjestää keittiössä pienen kohtauksen, josta äiti on häpeissään ja selvästi raivoissaan.

Mutta niin on Maxkin ja yhteenoton jälkeen tuo sudeksi pukeutunut poika pinkaisee ulos kotoa ja juoksee kuin henkensä kaupalla kohti pimeitä kujia ja läheistä synkkää ja pimeää metsää, kunnes mielikuvitus saa hänestä otteen.

Ja hän huomaa rannalla veneen ja lähtee seikkailuun, kohti tummanpuhuvaa ulappaa, ja tuolla pimeässä, keskellä vaahtopäiden hän seilaa yli yön ja yli päivän, kunnes saapuu autiolle saarelle, myrskyn ja pauhaavien vesin uuvuttamana.

Saaren huipulla kajastaa valoa ja sinne Max kulkunsa suuntaa. Siellä hän kohtaa omituisen näyn. Valon kajossa hurjat suurikokoiset hirviöt ovat kokoontuneet nuotioiden äärelle ja yksi hirviöistä näyttää olevan vähintäänkin yhtä kiukkuinen kuin Max.

Maxin uteliaisuus voittaa ja hän päättää mennä tutustumaan näihin hurjiin, pelottavan näköisiin ja oloisiin hirviöihin.

Hirviöt ovat myös uteliaita ja tuumaavat ensin, josko hotkisivat Maxin kitaansa, kunnes Max omalla nokkeluudellaan osoittaakin olevansa ihan kuningasainesta ja niin hänestä kruunataan hirviöiden kuningas.

Max ystävystyy hirviöistä surumielisimmän, Carolin kanssa ja nämä kaksi viettävät paljon aikaa yhdessä.

Max hallitsee hirviöitään jonkun aikaa, kunnes paljastuu, ettei Max olekaan oikea kuningas, vaan ihan tavallinen pieni poika ja tästä tuohtuneena Carol on syödä Maxin suihinsa.

Lopussa ystävyys kuitenkin voittaa ja Max voi hyvillä mielin seilata pienellä laivallaan takaisin kotiin.

Ja pian Max jo kurkistaakin keittiön oven raosta ja päätyy väsyneen ja helpottuneen äitinsä syleilyyn. Ja kellokin lyö jo miltei puoltayötä.

---------------------------------------

Elokuvasta kotiin lähdettyäni en oikein tiennyt, pidinkö tästä elokuvasta vai en. Elokuva oli visuaalisesti todella upeasti toteutettu, mutta itse tarina oli melko synkkä ja melankolinen.

Tarina, jossa korostettiin pienen pojan yksinäisyyttä ja ahdistusta ja joka jatkui surumielisten, vihaisten ja turhautuneiden hirviöiden maailmassa.

Ei siis ollenkaan tyypillinen lastenelokuva, jostä lähdetään hymyillen kotiin pientä lasta kädestä pitäen ja iloisesti elokuvasta puhellen. Pohdin, haluaisinko edes lapseni katsovan tätä elokuvaa. En tiedä, minun pitää ehkä vielä edelleen sulatella tätä elokuvakokemusta ja ehkä katsoa tämä lähiaikoina uudestaan.

Ehkä tuolloin osaan nähdä elokuvan jo hiukan toisenlaisin silmin. Nyt kun minulle jäi käteen tästä kokemuksesta lähinnä vain melankolinen ja surumielinen fiilis.

Devdas

Eilen illalla suoritin pienimuotoisen leffa-maratoonin ja katsoin intialaiselta ystävättäreltäni lainaksi saadun Devdas-elokuvan. Olimme heillä viikonloppuna kylässä, kun Bollywood-leffat tulivat puheeksi ja kun näin tästä leffasta pienen pätkän, oli minun saatava tämä elokuva samantien lainaksi.

Ystävättäreni varoitti, että tämä elokuva on kestoltaan melko pitkä (noin 3 h) ja sisältää myös paljon tanssi- ja laulukohtauksia, jotka voivat meitä länsimaalaisia pitkästyttää, vaan eikö mitä, minusta ne olivat tosi kiehtova ja värikäs osa tätä elokuvaa!


Olin itse asiassa erittäin positiivisesti yllättynyt tästä elokuvasta ja kerroinkin tänään ystävättärelleni, että minusta taisikin kerta heitolla tulla Bollywood-leffojen ystävä. Tämä tarina perustuu intialaisen Sharat Chandra Chattopahdyayn novelliin ja kertoo intialaisesta nuorukaisesta Devdasista, joka palaa kymmenen Lontoon vuoden jälkeen vastavalmistuneena juristina takaisin kotikyläänsä.

Devdasia vastassa on hänen nuoruuden rakkautensa Paro. Tuo henkeäsalpaavan kaunis nainen on kaivannut häntä syvästi kaikki nämä vuodet. Aluksi näyttää siltä, että nämä kaksi ovat luotuja yhteen ja että heidän suhteensa solmitaan avioliitolla, mutta yllättäen Devdasin perhe ei hyväksykään Paroa perheeseensä eikä Devdas ole tarpeeksi voimakas noustakseen vahvaa ja auktoritaarista isäänsä vastaan puolustaakseen omaa rakkauttaan Paroa kohtaan.

Niinpä Devdas saa lopulta huomata, ettei Paro jää häntä ikuisesti odottamaan, vaan suostuu äitinsä toiveisiin ja menee naimisiin itseään vanhemman, varakkaan aristokraatin kanssa.

Paro ei kuitenkaan missään vaiheessa lakkaa rakastamasta Davdasia ja kärsii syvällä sisimmässään heidän erostaan aivan yhtä paljon kuin Devdaskin.

Kun Paron ja Devdasin tiet erkanevat, on Devdas surusta sekaisin ja joutuu alkoholikierteeseen päätyen lopulta kauniin kurtisaanin, Chandramukhin luo. Devdas ei kuitenkaan voi sallia itsensä rakastua Chandramukhiin, sillä muistot Parosta ovat liian vahvoina hänen sisimmässään.

Kahden naisen välissä, surun ja muistojen runtelemana Devdas vajoaa alas synkkyyteen, josta ei ole enää paluuta entiseen.

-------------------------------------

Surullinen ja puhutteleva, myös kulttuurillisesti erittäin värikäs ja mielenkiintoinen elokuva, joka sai useassa kohtaa minut kyyneliin.

Tämän elokuvan voisin kyllä katsoa uudelleenkin, sen verran erilainen ja mieleenpainuva tämä tarina oli!

Modern Family TV-sarja

Pitää heti myöntää, etten nykyisin juuri katso televisiota tai TV-sarjoja, mutta olenpa kuitenkin varsin iloinen siitä, että tässä eräänä keskiviikkona satuin avaamaan töllöttimen juuri kun tämän TV-sarjan tuorein jakso pyöri ruudussa.

Modern Family on ABC-kanavalla pyörivä komedia ja tykästyin tähän hulvattomaan sarjaan heti ensi näkemältäni. Tämä onkin nyt sitten tällä hetkellä ainoa varsinaisesti seurattavien listallani oleva TV-sarja.
Kuten bannerikin sen kertoo: One big (straight, gay, multi-cultural, traditional) happy family!

Sarjassa siis oivallettu erilaisten perheiden muodot. On tavallinen hetero-perhe, gay-perhe, monikulttuurinen sekä perinteinen? perhe.

Erityisesti pidän sarjan humoristisesta, miltei reality-sarjamaisesta otteesta. Sarjassa kuvataan ikäänkuin pieniä hetkiä kunkin perheen arjesta ja nämä perheet ovat kaikki jollain tapaa kosketuksissa toisiinsa. On sisaruksia, vävyjä, lankoja jne.

Ja hiukan kieroutuneella huumorilla varustettuja tilanteita, joista tämä tykkää!

Olen ehkä hiukan omituinen huumorini suhteen, mutta minulle vaan toimii tällainen tyyli tehdä komedioita.

Sarjan hauskin perhe on mielestäni gay-pari Mitchell ja Cameron vauvoineen. He vain yksinkertaisesti ovat aivan hulvattoman hauska pari, eikä heidän kommelluksilleen voi kuin nauraa!

Tässä kohtauksessa Mitchell on sitä mieltä, ettei hänen tyttärensä voi olla sen huonompi motorisilta kyvyiltään kuin musaryhmän muutkaan muksut ja päättää hiukan avittaa tytärtään. Liu'uttamalla pieneltä vieruskaverilta anastamansa palikat toisten huomaamatta oman tyttärensä eteen voi hänkin nyt ylpeänä kehuskella pikkuneidin motorisilla taidoilla ;-)

Harmi vaan, että turvakamera pirhana tallensi tämänkin tilanteen. Se hiukan loivensi isäpapan ylpeyttä tyttärensä "kyvyistä".

Modern Family näkyy TV-ruudussa täällä Yhdysvalloissa ABC-kanavalla keskiviikkoisin klo 9/8pm central.

Toivon mukaan tämä sarja tavoittaa myös Suomen, tai ehkä jo näkyykin siellä?

Kannattaa katsoa!

Joulublogi

Pieni mainos tännekin blogiini. Aloitin tänään joulublogin Kotilieden webbisivuilla ja seuraavan kymmenen viikon ajan voit käydä lukemassa jouluvalmisteluistamme
Kotilieden jouluosiosta.

Siis tervetuloa kaikki joulusta ja perheemme jouluvalmisteluistamme kiinnostuneet kurkkaamaan, mitä kaikkea tuonne blogiin kirjoitan ja kertoilen. Joka maanantai ilmestyy uusi blogikirjoitus ja olisi mukava saada myös tämän blogin lukijoita sinne kommentoimaan ;-)

Mukavaa maanantaita toivotellen,

Sari

Kaupoissa

Tänään tuli maili Barnes & Noblelilta. Tämä olis nyt sitten myynnissä, ja jo heti -40% alessa. Niin että pitäiskö vai eikö pitäis...???

Pitäis!

Siispä uusinta Dan Brownin kirjaa ostamaan!

Patrick Swayze 18.8.1952-14.9.2009

Huomasin tänä aamuna Mikaelan ja Sooloilijan blogeissa suru-uutisen.

Patrick Swayze menetti lopulta kamppailunsa haimasyöpää vastaan ja poistui keskuudestamme maanantaiyönä, 14.9.2009, 57-vuoden iässä.

Patrick Swayze liittyy vahvasti omaan nuoruuteeni, jolloin olin jo täysin koukussa elokuvien värikkääseen maailmaan. Ghost tuli valkokankaalle vuonna 1990, ollessani 18-vuotias, nuori tytönheitukka, lukiolainen, romantikko ja nälkäinen tämäntyyppisille elokuville. Vaikka itse tarina voi vaikuttaa hiukan lapselliselta, minuun tämä tehosi ja olen nähnyt Ghostin taatusti ihan liiankin moneen kertaan. Jokunen vuosi sitten katsoin elokuvan taas kerran ja huomasin, että aikuisen naisen silmin havaitsin siinä paljon huvittaviakin piirteitä, mutta silti, on se mulle ns. klassikkoleffa, johon liittyy paljon muistoja nuoruudesta.

Point Break on kuitenkin SE elokuva, josta muistan Patrick Swayzen parhaiten. Olin tuolloin 19-vuotias ja ollut jo kimpassa muutaman vuoden tuolloisen poikakaverini, nykyisen mieheni kanssa. Minä 90-luvun pörröpää heavytyttö ja pitkätukkainen miehenalkuni katselimme tätä elokuvaa kainalokkain useampaankin otteeseen ja sen sanoma ja kaikki ne coolit surfer dudet upposivat meihin, 90-luvun "kapinallisiin" (vaikkei me mitään kapinallisia oltu, kunhan kuviteltiin...). Pitkätukkiin, rebeleihin, omaa itseään etsiskeleviin nuoriin.

Nämä kaksi elokuvaa kulkevat aina mukanani ja niin kulkee myös Patrick Swayze...

Patrick Swayze oli naimisissa (34 vuoden ajan) suomalaissyntyisen Lisa Niemen kanssa ja he pysyttelivät poissa julkisuuden valokiilasta, asustaen ranchillaan hevostensa ja koiriensa ympäröiminä.

"I would be happy if he's around for a long time, and I am being whatever I need to be to help him do that," Lisa totesi People lehden haastattelussa huhtikuussa 2009.

Patrick oli vielä keväällä televisioidussa Barbara Waltersin haastattelussa toiveikas ja pohti tilannettaan tähän tapaan:

"I want to last until they find a cure . . . I keep my heart and soul and my spirit open to miracles."

Read more: http://www.nydailynews.com/entertainment/galleries/patrick_swayzes_career/patrick_swayzes_career.html#ph3#ixzz0RBgiw4JE

Sydämeni oli murtua, kun katselin keväällä tuota haastattelua ja kun näin sen syvän rakkauden, mikä näiden kahden ihmisen välillä oli. Itkultakaan ei voinut välttyä, kun katseli noita kahta ihmistä, toinen jo niin kuihtunut ja silti täynnä toivoa ja rakkautta, toinen vielä vahvasti kiinni elämässä ja henkisesti ehkä vielä hivenen valmistautumaton kohtaamaan elämänsä suurimman surun....

Patrick Swayze 18.8.1952-14.9.2009

Tämä mamma on ainakin ihan aidosti surullinen tämän sympaattisen näyttelijän kuolemasta. Tuntuu kuin osa omaa nuoruuttakin olisi yhtäkkiä kadonnut jonnekin... Pystynköhän sittenkään katsomaan tänään Point Breakia, harkintaan menee...

Where The Wild Things Are

Muistaako kukaan lapsuudestaan tällaista kirjaa? Tai onko joku teistä ehkä kuullut tästä kirjasta tai lukenut omalle lapselleen? Itse en muista tätä kirjaa omasta lapsuudestani, mutta oman tyttären kirjavalikoimista tämä ihastuttava teos kyllä löytyy.


Where The Wild Things Are on Maurice Sendakin kirjoittama ja kuvittama kirja, joka on voittanut mm. Caldecott mitalin. Where The Wild Things Are on Yhdysvalloissa ehkä yksi luetuimmista ja rakastetuimmista lastenkirjoista ja itse olen erityisen ihastunut kirjan kuvitukseen, itse tarinankin ollessa varsin hyvin oivallettu ja omalaatuinen.

Kirja kertoo pienestä Max-pojasta, jolla on takanaan enemmän tai vähemmän villi ilta, sillä susipukuunsa pukeutuneena ja huonosti käyttäytyneenä hän jää ilman iltaruokaansa ja seisoo närkästyneenä omassa huoneessaan. Yhtäkkiä hänen huoneensa alkaa kuitenkin elämään ja hän päätyy mielikuvituksessaan suureen seikkailuun, kauas merten taakse, salaperäiselle saarelle, jossa kaikki villit asustavat.

Nuo hurjat, villit otukset eivät Maxia juuri hetkauta ja hän lumoaa tomeralla olemuksellaan kaikki pelottavannäköiset hirviöt ja onkin pian koko mörkölauman kuningas! Hän ja kaikki jättiläismäiset hirviöt kirmaavat, temuavat, riehuvat ja tekevät mitä hurjimpia juttuja, kunnes Max toteaa lyhyesti: Now Stop! Ja pian koko mörkölauma on unten mailla ja Max huomaa olevansa yksin.

Yksin ja makoisan ruoan tuoksun leijaillessa hänen sieraimiinsa, hän huomaa kyllästyneensä kuninkuuteen tuolla kaukaisella villien otusten saarella ja kaipaa takaisin kotiin.

Niinpä hän palaa saarelta pitkän matkan tehneenä ja paljon kokeneena omaan huoneeseensa ja kas, siellähän se on illallinenkin häntä odottamassa - ja ihme ja kumma, ruoka on vielä lämmintä ;-)

Olen erityisen ihastunut kirjan kuvitukseen. Persoonallisesti toteutetut villit oliot, hassunkurisine varpaineen, nenineen, korvineen, hampaineen ja sarvineen ovat virittäneet useita keskusteluja 5-veeni kanssa ja juuri tänäänkin pohdimme, millaiseksi tytär omissa silmissään näkee esimerkiksi vasemmanpuoleisen hirviön liskomaiset jalat, kun taas oikeanpuoleisella hirviön totesimme hetimiten omistavan ihan ihmislapsen kaltaiset, viidellä varpaalla ja kynsillä varustetut jalat.

Innostuimmepa jopa maalaamaan omat villit otuksemme ja täytyy heti myöntää, että tyttäreni onnistui taiteilussa huomattavasti äitiään paremmin. Hänen mörkönsä kun olivat aivan ilmiömäisen hassuja kaikkine sarvineen, hampaineen ja erikoisine jalkoineen.

Tämä kirja saa tosiaankin pienen lapsen mielikuvituksen vauhtiin, jos vaan annat sille luvan ja tartut itsekin mukaan hauskaan keskusteluun ja puuhasteluun.

Niinpä olin pyllähtää tuoliltani, kun tässä jokunen viikko sitten elokuvasalissa istuessani näin trailerin tästä ihanasta elokuvasta. Ajattelin mielessäni, että jes! Tämä on aivan pakko nähdä! Ja mikä kiehtovinta Where the wild things are-leffa ei ole animaatio, vaan aivan oikein ihmisin ja "möröin" varusteltu tarina, joka nappaa taatusti syliinsä niin lapset kuin aikuisetkin, myös minut, 37-vuotiaan kotiäidin.

Tuskin maltan odottaa, että tämä elokuva tulee ensi-iltaan. Näen jo itseni kurvaamassa täyttä kyytiä läheiselle mallille, seisoskellen lippuluukulla ensimmäisten joukossa.

Harkinnassa on vielä, arvaanko ottaa mukaani 5-veen tyttäreni. Elokuvassa esiintyvät isot villit otukset kun voivat näinkin realistisesti toteutettuna saada mielikuvituksen liiaksikin villiintymään. Joten voi olla, että äiti menee katsomaan elokuvan yksin.


Luulenpa, että tämä elokuva on myös visuaalisesti upeaa taiturointia ja odotan tätä elokuvakokemusta myös siltä osin erittäin suurella mielenkiinnolla!

Yhdysvaltojen ensi-ilta tälle ihanuudelle on 16.10., Suomen ensi-ilta puolestaan 6.11.

Jos elämästäni tehtäisiin elokuva...

Tämä hauska haaste on pyörinyt jo useammassakin blogissa (ks. Sooloilija, Päivi, Mikaela), enkä malttanut olla tähän osallistumatta.

Eli siis, jos elämästäni tehtäisiin elokuva, nämä henkilöt esittäisivät:

1. minua,
2. rakkauden kohdettani,
3. parasta ystävääni,
4. vanhempiani/äitiäni,
5. pahinta vihollistani

1. Gwyneth Paltrow esittäisi minua. Gwyneth on vaalea ja rauhallisen oloinen nainen, joka on samanikäinen kuin minä. Hän rakastaa ruoanlaittoa, matkustelua, liikkuu paljon eikä ole liiaksi julkisuudessa. Gwyneth on perheenäiti ja vaimo, jonka menneisyydestä löytyy myös pientä draamaa, villejä vuosia ja itsensä etsimistä. Nämä asiat tunnistan myös itsestäni.

2. Bradley Cooper olisi rakkauteni kohde. Tämä oli muuten yllättävän vaikea valinta, sillä minulla näitä ns. rakkauden kohteita olisi tainnut olla enemmänkin... huih... ;-) Mutta pakko myöntää, että nuo silmät ja miehen olemus vetoavat minuun. Niin ja blondi on aina blondi, myös miesten kohdalla ;-) Bradley vaikuttaa elämänmyönteiseltä ja huumorintajuiselta mieheltä, se on kaikki plussaa se!

3. Kate Winslet olisi paras ystäväni. Hän vaikuttaa kaikesta glamourista huolimatta jalat maassa olevalta naiselta, vaikka hänellä olisi takuulla varaa kävellä myös pää pilvissä. Luonnonläheisen, rauhallisen ja fiksun oloinen äiti ja vaimo, jollaisten naisten seurassa huomaan viihtyväni parhaiten.

4. Meryl Streep olisi äitini. Merylistä olen pitänyt aina ja hän on elokuvamaailmassakin kuin koko näyttelijätär-naiskatraan äiti. Ihana, sädehtivä ja lahjakas nainen, joka on olemukseltaan edelleen nuorekas ja täynnä elämäniloa ja voimaa! Ollapa itsekin näin upea ilmestys vielä vanhoilla päivillään!

5. Scarlett Johansson olisi viholliseni. Tuo vaalea vamppi vaan jotenkin saa aina niskakarvani pystyyn. Taidokas näyttelijä, mutta hänen olemuksessaan on näin naisnäkökulmasta katsottuna jotain epäluotettavaa. Jos tämä nainen kuuluisi ystäväpiiriini, saattaisin hivenen karttaa häntä, enkä ehkä ihan ensimmäisenä esittelisi häntä ainakaan miehelleni... ha haa... ;-)

Hauska yhtymäkohta tässä on nyt kyllä väkisinkin He's not that into you leffan kanssa, jossa Bradleylla ja Scarlettilla oli vähän pientä säpinää...

--------------------------------------

Nyt vaan listaamaan oman elokuvan päätähtiä!

P.S. Huomasinpa tässä, että leffani kaikki päätähdet olisivat sitten blondeja... Hmm... Aika yksitoikkoista...

Leffoja - siis blogitauko on vihdoin ohitse!

Hei vaan!

Pitkä tauko on ollut tässä blogissa, mutta nyt ajattelin vihdoin vähän skraapustaa jotakin muutamasta viimeksi nähdystä elokuvasta.

Olemme siis kotiutuneet jo Suomesta joitain viikkoja sitten ja pikkuneiti aloitti jo koulutiensäkin reilu viikko sitten. Hyvin on kaikki alkanut, ja neiti on niin innoissaan koulutiestään, että hyvä kun malttaa aamuisin aamupalansa hotkaista, kun on jo reppu selässä ovella kyselemässä, että joko mennään?

Ja vaikka taukoa on täällä blogissa ollutkin, ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi edelleen katsellut elokuvia. Kyllä vaan, niitä edelleen tuijottelen omaksi ilokseni ja joskus jopa miehenikin, vaikkei hän niin fanaattinen leffaihminen olekaan.

Ensimmäisenä haluan kirjoittaa hiukan Ponyosta (Suomessa Ponyo rantakalliolla), jonka kävin katsomassa teatterissa reilu viikko sitten. Monelle tutun Miyazakin animaatiot ovat aina yhtä upeaa katseltavaa niin visuaalisesti kuin tarinankerronnaltaankin, eikä Ponyo ollut siinä suhteessa poikkeus.

Ponyon tarina on kiehtova ja perustuu löyhästi Hans Christian Anderssenin satuun Pieni merenneito. Ponyon merenneito sen sijaan onkin pieni utelias kultakalaprinsessa, joka ajautuu 5-vuotiaan Sosuken haltuun.

Sosuke ihastuu heti tähän iloisen punaiseen kultakalaan ja nimeää hänet Ponyoksi. Ponyo joutuu kuitenkin pian merten uumeniin, hänen velhoisänsä napatessa tytön takaisin luokseen, mutta Sosuken murhe ja huoli Ponyosta on turha, sillä tämä kultakalaprinsessa ei olekaan kuka tahansa, vaan hurjat voimat omaava pikkukala, joka tuossa lyhyessä ajassa rakastuu Sosukeen ja muuttaa itsensä lopulta ihmiseksi päästääkseen takaisin Sosuken maailmaan.

Ja sieltä Ponyo saapuu aaltojen harjoilla juosten ystävänsä Sosuken luokse aiheuttaen samalla melkoisen luonnonkatastrofin ympäröiväänsä maailmaan. Ponyon omatessa hurjat voimat hän saa koko maailman tasapainon järkkymään ja näin saadaan myös katsoja pohtimaan, kuinka jo pieni kultakala voi saada luonnonvoimat sekaisin, poistuessaan omasta elinympäristöstään.

Mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi ja nämä kaksi, Sosuke ja Ponyo saavat toisensa, tässä erilaisessa fantasia-rakkaustarinassa.

Englanninkielisen elokuvan äänirooleista löytyy muuten hyvin tunnettujakin nimiä, kuten Liam Neeson ja Cate Blanchett, sekä Ponyon roolin takaa Miley Cyruksen pikkusisar, Noah Cyrus.

Tästä elokuvasta sain tilaisuuden kirjoittaa arvostelun myös viimeisimpään Episodi-lehteen, joka taitaakin jo ilmestyä tällä viikolla. Käyhän kurkkamassa!

-----------------------------------

Muutama päivä sitten sain vihdoin katsottua jo pitkään haluamani Kite Runner-elokuvan. Kirjan olen lukenut jo aikaa sitten ja tarina liikutti minua syvästi. Niinpä odotin melko paljon tältä elokuvalta eikä tämä leffaversiokaan jättänyt minua kylmäksi.

Kyyneleet silmissä katselin elokuvan viimeisiä kohtauksia ja voisin miltei sanoa, että yksi parhaita katsomiani leffoja pitkiin aikoihin. Minuun nämä draamat tuntuvat kyllä uppoavan ehdottomasti kaikkein parhaiten.

Kite Runnerissa kerrotaan kahdesta afgaanipojasta, Amirista (Zekeria Ebrahimi) ja Hassanista (Ahmad Khan Ahmodzada), jotka ovat parhaat ystävät, vaikkakin toinen on toisen palvelija. Amir on pojista se, joka asuu hienossa talossa isänsä kanssa ja Hassan asuu heidän pihapiirissään isänsä kanssa, ollen Amirin ja hänen perheensä uskollinen palvelija.

Niin uskollinen, että hän lupautuu tekemään mitä tahansa Amirin puolesta ja niin tapahtuukin. Hassan saa kokea väkivaltaa, jota Amir on salaa todistamassa, muttei kaikessa arkuudessaan uskalla puuttua tuohon väkivallantekoon, vaan livistää tiehensä.

Tuo tapahtuma vainoaa Amiria siinä määrin, että hän lopulta ajautuu itse tekemään vääryttää Hassania kohtaan ajaen Hassanin isänsä kanssa lopulta siihen pisteeseen, että he muuttavat pois.

Aika kuluu ja maailma muuttuu ja pian koittaa hetki, kun Amirin on isänsä kanssa muutettava Yhdysvaltoihin levottomuuksia ja sotaa pakoon. Amirin (Khalid Abdalla) elämä on täysin erilaista ja hän on saavuttamassa elämässään sen, mitä on haaveillutkin. Hän on onnellisesti naimisissa ja hänen ensimmäinen kirjansa on juuri julkaistu.

Kuinka ollakaan hän saa kuitenkin yllättäen puhelun, joka johtaa takaisin lapsuuteen ja noihin vanhoihin muistoihin. Amirille olisi nyt tarjoutumassa tilaisuus olla taas hyvä. Hän matkustaa takaisin Afganistaniin ja kohtaa vanhan kotimaansa nykyisessä tilassaan.

Amirilla on edessään vaativa missio. Hänen lapsuudenystävänsä Hassan on kuollut, mutta hänellä on poika, joka on päätynyt paikalliseen lastenkotiin. Amirin elämä saa uuden käänteen, sillä hänelle paljastuu lopulta, miksi hänen isänsä rakasti myös Hassania ja suosi häntä usein miltei Amirin ylitse. Hassan, hänen uskollinen ystävänsä, jonka hän omassa huonossa omassatunnossaan rypiessään petti, onkin hänen veljensä ja tämä saa Amirin aivan uuden päätteliäisyyden valtaan.

Hän aikoo pelastaa Hassanin pojan ja tuoda hänet turvaan Yhdysvaltoihin. Edessä on mutkikas ja vaikea taival, mutta Amirin vaikeudet palkitaan ja hän saa pojan turvaan uuteen kotipaikkaansa, San Franciscoon.

Amir Agha, ja hänen vaimonsa Soraya ottavat avosylin Hassanin pojan vastaan ja pian nämä kolme jo kirmaavat leijojen kanssa San Franciscon rannoilla samalla tavoin kuin Amir ja Hassankin nuoruudessaan. Näin Amir saa osoittaa hyvyyttään tälle viattomalle, jo paljon pahaa nähneelle pojalle. Vaikka tuhat kertaa ja takaisin...

----------------------------------------

Eilen illalla vuokrasin juuri DVD:lle ilmestyneen Sin Nombre-elokuvan, joka kertoo hondurasilaisen Soraya-tytön (Paulina Gaiton) ja meksikolaisen jengin jäsenen Willyn (Edgar M. Floeres) kohtaamisesta matkalla kohti parempaa elämää, kohti Yhdysvaltoja.

Soraya lähtee matkaan jo huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa, isänsä ja setänsä seurassa, kun he sattumalta kohtaavat Willyn/El Casperin, hänen ollessaan jenginsä johtajan ja kaikkein nuorimman jengin jäsenen kanssa ryöstömatkalla tässä salamatkustajia täynnä olevassa tavarajunassa. Jengin johtaja on raiskaamaisillaan Sorayan, kun Willyn kaikki patoutumat tuota väkivaltaista johtajaa kohtaan purkautuvat ja hän surmaa johtajan, pelastaen Sorayan varmalta väkivallalta ja mahdollisesti myös kuolemalta.

Nämä kaksi ystävystyvät, Sorayan isän ja sedän sekä itse Willynkin estelyistä huolimatta. Sorayan isä ja setä eivät halua Sorayan olevan väkivaltaisen jengiläisen seurassa ja Willy itse ei pidä tätä hyvänä ideana, sillä hän tietää jo olevansa jengin tappolistalla.

Mutta Soraya pitää pintansa ja sanoo, että hän uskoo heidän pääsevän Yhdysvaltoihin. Hän kertoo myös käyneensä ennustajalla ennen tätä pitkää matkaansa ja ennustajan kertoneen hänen pääsevän turvallisesti Yhdysvaltoihin, ei niinkään jumalan, vaan paholaisen avulla.

Liekö paholainen ollut viittaus Willyyn, sitä voi vain arvailla...

Lopulta jengiläiset saavat Willyn kiinni ja hänen kohtalonsa on arvattavissa. Mutta Soraya, hän pääsee kuin pääseekin Yhdysvaltoihin, sydän ehkä murtuneena Willyn puolesta, mutta täynnä uutta toivoa paremmasta elämästä.

-----------------------------------

Eilen vuokrasin myös To Catch a Thief-klassikon, jonka olen kyllä nähnyt muutamaan kertaan, mutta jotenkin se taas tarttui käsiini Blockbusterin hyllystä. Nyt heitämmekin toistaiseksi hyvästit Blockbusterille, sillä liityimme VIHDOIN JA VIIMEIN Netflixiin ja nyt sitten alkaa armoton leffavuokraus sitä kautta. Katsotaan, osoittautuuko kilpailijaansa Blockbusteria paremmaksi ja toimivammaksi systeemiksi. Netflixin kautta kun voi joko tilata leffat kotiin postitse tai katsoa suoraan tietokoneelta (tietty television kautta katsoen).

Kirjoja

Kesälomakin on jo hujahtanut yli puolenvälin ja loma on ollut juuri sitä mitä odotinkin. Rentoa olemista, ei hirveää sohellusta joka suuntaan, vaan suunniteltua liikehdintää paikasta toiseen nähtävyyksiä katsellen ja ystäviä ja sukulaisia tapaillen, sen minkä nyt tässä ajassa pystyy näkemään ja tapaamaan.

Olemme olleet paljon ulkona, mökillä, kierrelleet maakunnissa ja lähialueilla, joten sisätiloissa emme ole viettäneet hirmuisesti aikaa. Tästä johtuen on myös bloggailu jäänyt tosi vähäiselle, samoin television tai elokuvien katselu (olen tosin muutamia leffoja katsellut, niistä lisää lähipäivinä). Mutta toki katsottavien listalta löytyy mm. se viimeisin Harry Potter-leffa, miltei nolottaa myöntää, etten ole tosiaan ennättänyt sitä edelleenkään mennä katsomaan. Myös Bruno houkuttelisi katsomoon, mutta saas nähdä ennätänkö leffaan täällä Suomessa, vai menenkö katsomaan elokuvan sitten palattuamme takaisin Teksasiin.

Kesäloman aikana olen kuitenkin lueskellut kirjoja ja tässä niistä muutamia.
Himoshoppaajan sisko on itse asiassa edelleenkin yöpöydälläni ja olen lukenut kirjaa noin puoleenväliin, aina myöhäisillan lukemisena. Erittäin viihdyttävä ja keveä, hauskasti kerronnaltaan toteutettua luettavaa, josta jokainen shoppailusta pitävä nainen voi jollain tapaa tunnistaa itsensä. Saas nähdä missä vaiheessa sisko tulee kuvioihin, vielä en ole edennyt kirjassa niin pitkälle.

Eilen tarrauduin lähikaupassa kulkiessani myös kirjaan Himoshoppaajan vauva, mutta laitoin kirjan takaisin hyllyyn, sillä tunnistin itsessäni jo liiaksi himoshoppaajan vikaa ja ajattelin, että kirjasarjan lumous saattaisi jo vauva-osiossa alkaa latistumaan. Etenkin jos tunnistaisin omat shoppailumaniani oman lapseni syntymän ajoilta... :-)


Jodi Picoultin My Sister's Keeper oli minulla lentokonelukemisena tänne Suomeen saapuessani ja luin kirjan lennon aikana. Niin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen tämä tarina oli.

Kirja kertoo Annasta, nuoresta tytöstä, joka kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan leukemiaa sairastavalle isosiskolleen Katelle. Hän tiedostaa myös vahvasti sen hämmentävän seikan, että Anna on geneettisesti manipuloitu yksilö ja syntynyt tähän maailmaan nimenomaan olemaan ns. varaosapankki sairastuneelle sisarelleen. Nopeaälyinen ja hämmästyttävän sitkeä nuori tyttö päättää pitää päänsä ja hankkii itselleen lakimiehen ajamaan asiaansa.

Tarinassa on muutama yllättävä käänne ja kirjassa tuodaan kiinnostavalla tavalla esille eri osapuolien näkökulmat tässä vakavaluonteisessa tarinassa. Kirjan loppu on yllättävä ja kääntää koko tarinan ylösalaisin.

Varsin mielenkiintoinen, koskettava ja erilainen lukukokemus.

Katja Kallion Elokuvamuisti osui silmiini erään kirjakaupan poistohyllystä ja leffafriikkinä en voinut vastustaa sen ostamista. Kallio kertoo oivallisella tavalla omista elokuvakokemuksistaan nivoen noihin kokemuksiin osan omasta elämästään. Pidän Kallion tavasta kirjoittaa. Hän osaa sanataituroinnin nerokkaalla tavalla ja sivuilla vilisee hulvattomalla tavalla toteutettuja vertauskuvia, jotka saavat hymyn huulille. Elokuvamuisti on erittäin helppolukuinen ja miellyttävä kokemus.

Mukaan mahtui monta uuttakin elokuvatuttavuutta, joten kirjan sivujen välistä löytyy monta paperilappusta ja merkintää tyyliin, katso tämä!

Suosittelen kirjaa kaikille elokuvista kiinnostuneille.