Leffoja

Kävin tänä aamuna katsomassa juuri ensi-iltaansa tulleen Enkelit ja Demonit leffan. Ajattelin itse asiassa välttäväni yleisömassat menemällä kello 10:40 näytökseen, mutta yllätyksekseni leffasali oli miltei täynnä. Elokuva on siis selvästi herättänyt kiinnostuksen ja arvelen, että on viikonlopun kassamagneetti.

Mutta siis itse elokuvaan. En nyt lähde sen yksityiskohtaisemmin kertomaan juonta, sillä sen on varmasti voinut jo käydä läpi useammaltakin taholta, mutta pakko mainita, että kirjan lukeneena ja siitä pitäneenä leffa ei yltänyt aivan samalle tasolle ja kuten niin monta kertaa olen kirjan luettuani ja sen jälkeen siihen perustuvan leffan nähneenä saanut jo todeta, elokuvassa ei vaan mitenkään pystytä kiteyttämään niitä kaikkia yksityiskohtia ja tapahtumia samalla intensiivisellä otteella kuin kirjaa lukiessa.

Niinpä elokuva olikin tältä osin itselleni hienoinen pettymys. Tarina kulki ihan jouhevasti, jännitystä ja juonenkäänteitäkin oli ihan sopivina annoksina tarjolla, mutta silti elokuva jätti minut vähän kylmäksi. Kun kirjaa lukiessani olin välillä niin jännittyneessä tilassa, etten pystynyt kertakaikkiaan lopettamaan, vaan ahmin sivuja toisensa jälkeen, nyt huomasin mm. Langdonin löytäessä ensimmäisen Illuminatin urhin, tai hänen itsensä jäädessä vatikaanin arkiston hapettomaan tilaan loukkuun, vain katselevani valkokangasta lasittunein silmin, tuntematta juuri mitään.

Mutta kyllähän elokuvassa vilahteli useitakin tuttuja nimiä. Tom Hanks, Ewan McGregor ja Stellan Skarsgård. Tom Hanks Robert Langdonin roolissa oli ihan ok suoritus, vaikka itse Tom Hanksissa joku särähtää korvaani ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, jokin hänen puhetavassaan tai ehkä juuri hänen äänessään ihan oikeasti ärsyttää.

Ewanissa sen sijaan ei ärsytä juuri mikään ja mielenkiinnolla seurasin hänen rooliaan paavin nuorena suojattina, Camerlengo Patrick McKennana . Huomasinpa jopa jossain vaiheessa ajattelevani, että hei, hänessähän on jotain samaa näköä kuin omassa miehessänikin.... Kaikkea sitä kesken elokuvan voikin päähän pälkähtää... Stellan Skarsgårdin sivuosa elokuvassa oli myös ihan ok suoritus.

Näyttelijäsuorituksista minulle jäi kuitenkin elävimmin mieleen Ewanin rooli Camerlengona, ja ylsikin suorituksellaan omaksi suosikikseni ylläolevista kolmesta.

Elokuvan visuaalinen puoli oli mielestäni onnistunut ja taiteen ystävänä huomasin tiiraavani kaikkea kirkkotaiteeseen viittaavaa lavastusta hyvinkin tarkkaan.

Minulta kysyttiin tänään, suosittelisinko tätä elokuvaa sellaiselle, joka ei ole lukenut yhtäkään Dan Brownin kirjoista? Siihen huomasin vastaavani, että kyllä suosittelen. Ehkä voi olla itse asiassa parempikin, kun ei ole sitä vertailukohdetta taustalla aiheuttamassa tiettyjä ennakko-odotuksia elokuvakokemusta kohtaan.

------------------------------------------

Tämä elokuva sen sijaan kosketti minua syvästi ja huomasin vielä kotiin ajellessani olevani hyvin pitkälti mietteissäni ja se on yleensä sen merkki, että leffa on toiminut kohdallani.

Kävin nimittäin viime viikolla katsomassa elokuvan The Soloist, joka perustuu Los Angelesilaisen kolumnisti Steve Lopezin kirjoittamaan, samannimiseen kirjaan The Soloist. Ohjaajana on jo Atonementista tuttu Joe Wright.

Elokuva kertoo skitsofreniaan sairastuneesta Nathaniel Ayersista (Jamie Foxx), kodittomasta miehestä, joka elää Los Angelesin kaduilla n. 90 000 muun kohtalotoverinsa joukossa. Hänen ainoana seuranaan on vanha 2-kielinen viulu, iso ostoskärryllinen kaduilta löytynyttä tavaraa ja mitä ihmeellisimpiä asusteita.

Los Angeles Timesin kolumnisti Steve Lopez (Robert Downey Jr.) sattuu eräänä päivänä kolumniinsa aihetta etsiessään kohtaamaan Nathanielin ja tästä alkaa varsin värikäs ystävyyssuhde kahden täysin erilaisissa maailmoissa elävän ihmisen välillä.

Nathanielin eläessä omien fantasioidensa keskellä, Steve yrittää saada epätoivoisesti Nathanielin elämän uusille raiteille huomatessaan, että tämä on todellinen luonnonlahjakkuus ja erittäin taidokas sellisti. Steve alkaa kirjoittamaan Nathanielista kolumniinsa ja uppoutuu yhä syvemmälle Nathanielin ja kodittomien maailmaan.

Elokuva tarjoaa kaikki tarvittavat draaman ainekset, unohtamatta myös pientä piristävää kommellusta katkeransuloisen elämän kilpajuoksun seassa.

Tämä elokuva ei ole pelkästään Nathanielin tarina, vaan puhuu myös kymmenien tuhansien (Los Angelesin alueella kodittomia on tosiaan n. 90 000) kodittomien puolesta. Oli silmät avaava kokemus nähdä kodittomien elämää toisaalta Nathanielin ja toisaalta Steve Lopezin näkökulmasta katsottuna. Oli myös surullista nähdä, kuinka Juilliardiin valitusta musiikillisesti huippulahjakkaasta pojasta tuli se Nathaniel, johon Steve Los Angelesin kaduilla tutustui.

Niin moneen kadulla elävään ihmiseen itsekin olen täällä Yhdysvalloissa asuessani törmännyt ja liian usein sitä huomaa suhtautuvansa kodittomiin varoen ja heidät nähdessään vaihtavansa jopa kadunpuolta. Huomaan kuuluvani niihin ihmisiin, jotka kääntävät katseensa pois huono-osaisten edessä ja häpeän itseäni.

Niin monta erilaista tarinaa kätkeytyy noiden täpötäysien ostoskärryjen, nuutuneiden kasvojen, kauhtuneiden vaatteiden ja väsyneiden katseiden taakse. Niin monta lupaavaa elämää, niin monta menetettyä tilaisuutta. Kuka minä olen heitä arvostelemaan, saatika päätäni toisaalle kääntämään. He ovat ihmisiä siinä missä mekin ja ovat oman polkunsa valinneet, osa tahtomatta, osa omasta tahdostaan.

Nathanielin kaltaisia tarinoita mahtuu tähän maahan useita kymmeniä, satoja, ellei tuhansia...

Mieleenpainuva ja erittäin onnistunut elokuva, jonka lisään kyllä ehdottomasti omiin suosikkeihini! Täydet viisi pistettä tälle elokuvakokemukselle!!!

----------------------------------

Ja lopuksi vielä lyhyt kommentti Wolverinesta. No niin, kaikkihan sen taitavat tietää, että fanittelen Hugh Jackmania ja ehkä sen vuoksi olen vähän huono edes tätä elokuvaa kommentoimaan, sillä minulle nyt saattaa jo riittää se, että herra Jackman vilahtaa elokuvassa.

Tai noh, ei nyt sentään. Mm. joku aika sitten katsomani leffa Deception oli mielestäni täysi floppi ja Hugh Jackmanin rooli kertakaikkisen epäonnistunut. Joten hei, en nyt sentään ihan pää sumussa ja silmälasit huurussa hänen tähdittämiään elokuvia katsele... ;-)

Mutta siis. Mielestäni Wolverine oli varsin hyvä leffapläjäys. Sopivassa määrin toimintaa, kivasti fantasia-scifipuolta ja sitten sitä miehistä muskelia ja räiskettä ja rähinää.

Näyttelijäkaarti oli mielestäni hyvin valittu ja Wolverine (Hugh Jackman) oli ikäänkuin jengin johtajana, taistelemassa pahuudesta nauttivaa veljeään (kuvassa kolmas vasemmalta) Victoria (Liev Schreiber) vastaan. Victorin hahmossa oli muuten jotain viehkeää ja hänen välinpitämätön katseensa ja sarkastinen puhetyylinsä tehosivat minuun ihan täysillä. Ja joku hänen fyysisessä olemuksessaankin ja eläimellisesti loikkivassa otteessaankin minua kiehtoi, voisinkin sanoa lyhyesti ja yksinkertaisesti, että: I likey!

Mutta bongasinpa tuosta jengistä vielä toisenkin ja vielä aikas söpön miehen alunkin. Upsii, kuka onkaan tämä nuori kaifferi? Taylor Kitsch on herran nimi ja hänpä sai miltei popcornit lentämään rinnuksille tai ainakin väärään kurkkuun, sillä hän muistutti mielestäni The Crow-leffan edesmennyttä tähteä Brandon Leetä ja piti ihan silmiä räpytellä, sillä näin heissä selvää yhdennäköisyyttä. Juu, tästä saa olla myös täysin eri mieltä... ;-)

Hyvä leffa kaikenkaikkiaan, suosittelen! Ja mielestäni mukiinmenevä kokemus myös niille, jotka eivät ole nähneet muita X-Men sarjan elokuvia. Tarina on kuitenkin täysin oma kokonaisuutensa ja hyvin toteutettu, joten katsojalla ei tarvitse välttämättä olla X-Menistä tietoakaan ja silti tämä on täysin nautittava elokuvakokemus.

Kaiken takana on... Tracy Anderson

Kuka on tämä nainen? Aivan järkyttävä body (miehille nyt tiedossa vähän silmänruokaa...) tällä nuorella naisella. A-a-auts! Tahtoo samanlaisen!!!

Kyseessä on Tracy Anderson. Melkoisen hyvässä kunnossa on tämä muutaman meille melko tutunkin julkkiksen oma personal trainer, oman Tracy Anderson Method-treenausohjelman ja oman treenistudion luonut nainen, joka on usein lehtien sivuilla ja lööpeissä esillä.

Tämä upeakroppainen nainen jakaa mielipiteet kahtia. Toiset ovat sitä mieltä, että tämä Tinkeriksi kutsuttu, pieni mutta pippurinen nainen on täysi huijari, joka ottaa rahat pois rikkailta (so???) ja esittää ihan huuhaa-seikkoja omina faktoinaan.

Omiin silmiini pisti Tracyn 1000 kalorin dieetti, suosittelemansa 2 tunnin treenit 6 kertaa viikossa (Missä ovat lepopäivät kropalle? Vai eiks niitä enää tarvita? Valaiskaa?) ja se, ettei naisten pitäisi hänen mukaansa tehdä yli 3 paunan painoja. Siis mitä tuo nyt on sitten kiloissa? Ei juuri mitään. Itse käytän päivittäin 7 paunan puntteja, enkä kyllä ole mielestäni mikään jättilihasmassaan pyrkivä nainen, enkä luule noilla paunamäärillä siihen yltäväni, mutta lihasta jo näkyy ihan kivasti parin kuukauden kotona treenaamisen jäljiltä ja olen tosi tyytyväinen.

Mutta muuten hänellä on ihan hyviä neuvoja ja myönnän heti katselleeni googlettamalla hänen muutamia treeniohjeitaan, ja mielestäni niissä on ihan varteenotettavia vinkkejä, joista muutamia käytän minäkin.

Moni ehkä jo tietääkin tämän, mutta ne Tracyn julkkiksista julkkiksimmat asiakkaathan ovat siis:

Madonna. Jaa-a, voiko näistä sääristä ja noista käsivarsista siis kiittää Tracyä? No arvelenpa, että Madonnalla itselläänkin löytyy vähän eväitä näiden lihasten ylläpitoon, mutta varmasti osa kiitoksista kuuluu myös Tracylle.

Tässä Madonna ja Tracy ovat käyneet täkäläisessä orgaanisia tuotteita suosivassa Whole Foods-kaupassa. Ihan ok ketju, ei tosin kuulu omiin suosikkeihini (hintava, ja samantyylisiä tuotteita saa myös muista ketjuista, kuten Market Street ja Central Market, joista jälkimmäisessä hinnat ovat nykyään ihan kohtuulliset).

Ja tässä sitten ihan ns. bestikset. Gwyneth Paltrow ja Tracy Anderson. Ovat muuten aloittaneet jonkinasteisen yhteistyön juurikin treenauksen/treenistudioiden saralla.

Ja tässä ystävykset matkalla mitä luultavimmin salille tai salilta, jonnekin...

----------------------------------------------

Ja tästä aasinsiltana omaan painonhallinnan tilanteeseeni. Oma jumppakärpäseni on iskenyt jo tätä nykyä siinä määrin, että koen jo jonkinlaista huumaavaa nautintoa lenkillä käydessäni tai salilla/kotona lihassarjoja treenatessani. Kun tämä päivä oli yhtä hulinaa, tuntui aivan autuaalliselta lähteä illalla YKSIN lenkille, nauttia ilta-auringosta ja antaa ajatusten soljua vapaina. Kerrassaan ihanaa!

Vaikka itse pidän enemmän lenkkeilystä (ei tarkoita, että juoksen tai edes hölkkään, vaan pääosin reipasta kävelyä, väliin pieniä spurtteja, ajassa n. 45-60 mintsaa, 3-5 kertaa viikossa), myös salilla on joskus kiva käydä vähän itseään repimässä.

Ja mikä onkaan sen parempi fiilis, kun lihaksissa tuntuu, että jotain on tullut tehtyäkin. Mutta silti se kaikkein paras fiilis tulee siitä, kun vuosikausien jälkeen huomaa solahtavansa saman kokoisiin farkkuihin kuin joskus 90-luvulla.

Jips, olen iloinen!

American Idols

On taas se aika keväästä, että American Idols alkaa olemaan jo loppusuoralla. Tänään kisassa olivat mukana enää Adam Lambert, Kris Allen ja Danny Gokey.

Eilisten esitysten jälkeen en enää ollut itsekään täysin varma, ketkä kaksi näistä miehistä lähtisivät tänä iltana jatkoon. Aikaisemmin olisin veikannut suoralta kädeltä Adamia ja Dannyä, mutta eilen Kris yllätti minut vahvoilla esityksillään ja arvelinkin, että joko Kris tai Danny ovat finaalissa, Adamin finaalipaikan ollessa jo miltei takuuvarma juttu. Niin paljon kehua ja julkisuutta hän on tässä kisassa saanut.

Ja kuka sitten lähti kotiin?

No voi. Upean karheaääninen, symppiksen oloinen Danny Gokey. Erittäin lahjakas laulaja, joka toivon mukaan vielä näkyy musiikkimaailmassa. Lahjakkuus ei kuitenkaan enää taida riittää American Idols-kisassa. Top 2 sijoille päästäksesi sinulta pitää löytyä myös vahvaa lavakarismaa ja tähtiainesta, joka Dannyltä ehkä jossain määrin vielä puuttui. Mutta uskon kyllä, että hänestä kuullaan vielä.

Lahjakas mies, jota kohtaan tunsin kisan alusta saakka syvää sympatiaa, sillä elämä on jo ennättänyt koetella Dannyä kovalla kädellä, hänen vaimonsa menehtyessä sydänsairauden aiheuttamiin komplikaatioihin vain kuukautta ennen Idolsin alkukarsintoja.

Mutta ensi viikolla kisaavat siis enää nämä kaksi miestä. Melodisempi, nappisilmäinen, naapurinpoikamaisesti komea ja (ainakin vielä) jalat maassa tyypiltä vaikuttava Kris Allen sekä...

Uusin Rock God, Elvis, whatever! Adam Lambert! Nyt taitaa kyllä olla vahvasti Adamin vuosi ja alkukankeuteni tämän nuoren miehen suhteen ovat häivenemässä. Ihan oikeasti mua aluksi nyppi tän kaverin teatraalisuus ja ehkä hivenen liikakin itsevarmuus lavalla, mutta pakko se kai on myöntää, että Adam on juuri sitä, mitä musiikkimaailma hakee ja tarvitsee. Omalaatuinen, lahjakas ja karismaattinen, itsevarma nuori mies. Eiköhän näillä eväillä pääse jo aika pitkälle.

Itse veikkaan siis Adamia koko Idols-kisan voittajaksi.

Oletteko muut huomanneet ajattelevanne samaa, vai kuvittelenko vain. Mutta miten tämä nuori Idols-finalisti tuo minulle väkisinkin mieleen nuoren Elviksen?

Onko se tuo olemus, tumma tukka vai nuo ilmeet? Joku hänessä nyt vaan on... Niin kovin Elvismäistä.

Thai-ruokaa...

Äitienpäiväkin oli ja meni, mutta herkut ovat vieläkin mielessäni. Isukki ja pikkuneiti veivät äidin lemppari-Thaipaikkaan ja saimme taas maistella Thai-keittiön herkkuja.

Alkupalaksi tilasimme Chicken Satay-vartaat, joista yleensä neiti syö suurimman osan ja isukki ja äiti sitten syövät, mitä ylimääräistä jää. Tällä kerralla vain taustalla näkyvät kastikkeet, sillä vartaat upposivat neidin suuhun melkoista vauhtia.

Onneksi siis tilasimme toisiksi alkupaloiksi molemmille vanhemmille Chicken Tom Kha-keitot, joihin en kyllä taida kyllästyä koskaan. Keitot ovat muutenkin nykyisin omaa herkkuani, joten huomasin tyhjentäväni lautasen alta aikayksikön. Kertokaa, kuinka saisin itse loihdittua yhtä mausteisen ja maistuvan Tom Khan? Tietääkö kukaan?

Pääruoaksi tilasin ensimmäistä kertaa ananas-curryn, joka tuli tosiaankin ihan nimensä mukaisesti ananaksen sisällä. Tämä pääruoka oli hienoinen pettymys, sillä olisin kaivannut vähän enemmän tulisuutta annokseen.

Tällaisia herkkuja siis söimme äitienpäivänä. Tämä viikko onkin sitten melkoista lentoa, sillä juhlaa on miltei joka päivälle ja taidammekin keskittyä pääsääntöisesti kakun mussuttamiseen, sillä synttärijuhlia on tällä viikolla useampia ja sen lisäksi vähän muutakin juhlaa on viikonlopulla tiedossa, mutta niistä olenkin sitten ihan hys hys vielä tällä erää... ;-)

Tässä vielä loppuun kuva oman koekeittiöni ensimmäisestä synttärikakusta, jonka tein viikonloppuna. Saas nähdä, miten tänään käy. Tarkoitus olisi leipoa jollain tapaa samanlainen viritelmä ja sen lisäksi vielä ns. kukkakakku. Tämä versiohan on vähän kallellaan olevaa mallia, eikä tuo nyt ihan täysin cupcakeltakaan näytä. Mutta noh, katsellaanpa huomenissa, millaiselta uusi versio näyttää... ;-)

Itse huokaan huomenna jo hivenen helpotuksesta, kun saan kahdet synttärikekkerit (pikkuneidin "poikaystävän" juhlat ovat aamupäivällä ja oman muksun iltapäivällä, joten juu-u, yhtä juoksua on taas tiedossa...) ohitse ja taidankin painua illan hämärässä katsomaan huomenna ensi-iltaan tulevan leffan, joka on arvatenkin tämä:

Älkää nyt kertoko tästä leffasta vielä mitään, jos olette tämän mahdollisesti nähneet. Kirjana tämä tarina toimi mielestäni kohuttua DaVinci Codea paremmin, saa sitten nähdä, miten on elokuvan laita. DaVinci Code ei ainakaan yltänyt elokuvaversiona kirjan tasolle ja Tom Hanksia Landonin roolissa kritisoitiin monella eri taholla. Miten lie Tomppa hoitaa homman tässä elokuvassa, huomennahan se viimeistään selviää...

Pääosissahan ovat ainakin Tom Hanks ja Ewan McGregor, joista jälkimmäinen yksi lemppareistani.

Mukavaa viikon jatkoa!


Sari

Äitienpäivää ja elokuvia...

Tänä aamuna äiti sai pötkötellä pitkään (jos kello 8:aan saakka nukkumista nyt voi sanoa pitkään pötköttelyksi...), sai sänkyynsä aivan ihania pikkuneidin kerhossa taiteilemia äitienpäivälahjoja ja ison tulppaanikimpun sekä maistuvaa kakkua.


Äitienpäivää siis olemme tänään viettäneet ja tytär kekkasi, että laitetaanpa äitienpäiväkakkuun neljä kynttilää, äidin oltua neljä vuotta äitinä. Noh, huomenna niitä kynttilöitä voisi kakussa olla jo viisi, sillä minähän lähdin laitokselle äitienpäivän jälkeisenä päivänä, tai oikeastaan yöllä, kello 3:35 tarkalleen sanottuna ;-)

Huomenna siis vietämme myös tyttären syntymäpäiviä, eli tässä sitä taas ollaan ja herkutellaan, päivätolkulla... ;-)

Kakkupohjaan lisäsin vähän kaakaota, ja täytteenä on vadelma-mansikkasurvosta ja kermavaahtoa. Tein myös koekakun neidin synttäreitä varten, mutta taitaapi olla koekeittiöllä vielä hieman petraamista, sillä koekakku on hivenen Pisan tornia muistuttava ilmestys ja ensi viikolla järjestettäviin lastenjuhliin toivon sen pysyvän jo vähän paremmin tolpillaan ;-)

---------------------------------------

Ja mitä sitten on äitienpäivän ohjelmassa? Täällähän mennään vielä varhaisessa aamussa, joten mieheni ehdotti, että jos äiti haluaisi mennä vaikkapa elokuviin (yllätys, yllätys...). Hän voisi sillä aikaa olla neidin kanssa kotona.

Ja tottahan tällaiseen ehdotukseen heti tartun ja selasinpa tässä jo heti nettisivuilta aamunäytösten osalta ne mielenkiintoisimmat.

Ajattelin mennä katsomaan joko tämän...

Tai sitten tämän...

Katsotaan, kumpi vie pidemmän korren. Ylimmäinen draama on varmasti koskettava tarina, ja ollut ajatuksissani ja katsottavien listalla jo jonkun aikaa, alempi taas tuntuu olevan uusin kassamagneetti ja trailerin mukaan erittäin jännittävä draama-thrilleri.

Mutta nyt menen laittamaan vaatetta päälle, ja köröttelen lähimpään leffateatteriin.

Toivottavasti teillä kaikilla äideillä on ja on ollut oikein mukava äitienpäivä!



Sari

Santa Marian Lime pepper

Joulukuustahan minun laihdutusurakkani lähti käyntiin ja sen jälkeen ei oikeastaan ole mennyt päivääkään, ettei edessäni olisi ollut jonkinlainen salaattiannos.

Tyttären oli eilen kerhossa (jee, kerho aukesi taas perjantaina ja oli ihan hyvä päätös, sillä H1N1-virus on todettu oletettua lievemmäksi, vaikka tautiin sairastuneita onkin nyt jo tuhansia) pitänyt äitienpäivän lähestyessä listata äidistä tiettyjä seikkoja. Oli hiusten väriä, nimeä, silmien väriä ja kaikkea yksityiskohtaa ja eräänä kohtana oli äidin lempiruoka, johon tyttö oli vastannut, että: salaatti.

Neiti on siis hoksannut, ettei äidin suukasta mene juuri enää muuta tavaraa alas kuin salaattia, keittoja tai näkkileipää. Noh, kärjistetysti, sillä kyllä herkkuhammastakin välillä kolottaa ja pahasti... ;-)

Mutta tosiaan, salaatit ovat nyt kovasti mieleen ja salaatti on kyllä siinä mielenkiintoinen ruokalaji, että erilaisia variaatioita voi loihtia vaikka millä mitalla.

Vaan olen tässä huomannut, että eräs mauste kulkeutuu miltei kaikkiin tekemiini salaatteihin.

Ystäväpariskuntamme Suomesta laittaa aina mitä ihanampia ylläripaketteja meille joulun aikaan ja tänä jouluna sieltä paljastui mm. aivan ihania maustepurnukoita. Ja niistä kaikkein mieleisimmät olivat kaksi purnukkaa Santa Marian Lime Pepperiä! Nam, nam, tätä kyllä rouhaan kaikenlaisiin salaatteihin, katkarapuleipiin ja erilaisiin kasviskeittoihin.

Tuo kivasti sävyä ruoan makuun, sillä sisältää nimensä mukaan limeä, pippuria ja merisuolaa sekä erinäisiä yrttejä. Suosittelen kokeilemaan!

Ja tässä ihan perus-tonnikalasalaatti, jonka vetäisin tässä joku päivä viime viikolla. Viime viikolla ostin tonnikalan tapaan toteutettua kalkkunan rintaa ja se toimii yhtä hyvin niin salaateissa kuin tunaleivän kalkkunaversiossa.

Ja nyt ostoksille. Neidin syntymäpäivät jo häämöttävät ja huomiseksi teen jo varaslähdön ja ensimmäisen koeversion tyttären synttärikakusta. Onhan huomenna kuitenkin äitienpäivä, niin voimme sitten maistella kakkua äitienpäivänkin kunniaksi ;-)

Oikein ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ja muutenkin mukavaa sunnuntaita teille kaikille!


Sari

Järjen jättiläiset Meksikossa...

Paikallisen juorulehden US Weeklyn tilaajana saan kummastella aina mitä ihmeellisimpiä julkkisten toilailuja lehden sivuilta.

Eilen postilaatikkoon kolahtaneen lehdennumeron sivuilta osui kyllä heti silmiini tämä kuva ja aiheutti pienen naurun tyrskähdyksen.

Järjen jättiläiset, The Hillsistä tunnetuksi tullut Heidi Montag ja omasta mielestäni aivan uskomatton ärsyttävä, itsekeskeinen, pahimman luokan k-pää Spencer Pratt olivat sitten päättäneet lähteä vähän Meksikoon lomailemaan.

Ja siinä he nyt sitten menevät. Käsi kädessä, rannalla, maskit naamalla. Ensinnäkin, ulkona, avoimissa tiloissa en juuri maskia käyttäisi ja toisekseen, katsokaa nyt tuota Heidin maskia, eihän se ole edes kunnolla kiinni ja on tuota ööh, melko ohutta, miltei läpikuultavaa materiaalia.

Oh boy!

Pitäisköhän munkin hakea samanlainen suoja ja lähteä tonne uima-allasalueelle hillumaan samaan tyyliin. Ehkä jätän väliin... Kuitennii...