Kuluneen viikonlopun ja alkaneen viikon aikana olen yllättäen katsellut taas muutamia elokuvia. En ole nyt päässyt leffateatteriin saakka, sillä tässä on ollut kaikenlaista kevätlomahulinaa ja nyt viimeisimpänä tyttären sairastelua, mutta hyvin tuolta leffavuokraamostakin tuntuu löytyvän katseltavaa... ;-)
Tuoreimpana muistissa on eilen illalla katsomani Happy-Go-Lucky-leffa.
Tämä oli todella raikas ja ihanan keveä elokuva, jonka vuoropuhelua ja lennokasta sanahelinää pyörittelen vieläkin mielessäni. Elokuvan päähenkilö Poppy toi mieleeni keltaisen ilmapallon, joka on päässyt karkuun ilmapallonmyyjältä ja joka leijailee keveästi kesätuulessa sinisellä taivaalla. Niin onnellisena, vapaana väripilkkuna kesäauringossa... ;-)
Piristävä ja hymyn huulille tuova leffakokemus! Kertakaikkiaan!
Happy-Go-Lucky kertoo 30-vuotiaasta Poppystä (Sally Hawkins). Tuosta ihanan pirteästä, energisestä ja yltiöpositiivisen luonteen omaavasta Lontoolaisesta luokanopettajasta, joka sekä ihastuttaa että vihastuttaa positiivisella ja kuplivalla olemuksellaan.
Elokuva on miltei yhtä värikäs kuin Poppy itsekin. Täynnä nauruhermoja herättelelevää vuoropuhelua ja tilanteita, jotka saavat hymyn huulille.
Tarinassa seurataan Poppyn arkea, iloja ja vastoinkäymisiä, joita hänen kohdalleen osuu. Elokuva alkaa tilanteesta, jossa Poppy kurkistaa uuden kirjakaupan kätköihin ja kohtaa tuppisuun kirjakaupan myyjän, joka suorastaan huvittaa Poppya, eikä hän malta olla kiusaamatta miestä soljuvalla sanahelinällään. Kaupasta poistuessaan hän huomaa, että hänen rakas polkupyöränsä on varastettu, mutta ei ota tuosta suurempaa stressiä, harmittelee vain, ettei saanut jättää hyvästejä pyörälleen.
Poppy on siis elämäänsä keveästi suhtautuva 30-vuotias sinkku, joka nauttii jokaisesta hetkestä, osaa pitää hauskaa ja omaa laajan tuttavapiirin, mikä on helppo ymmärtää, hänen ollessaan niin hersyvä ja sanavalmis nuori nainen. Mutta joku tuossa hahmossa myös aika ajoin ärsytti minua ja huomasin ajattelevani, että mitenhän kauan itse jaksaisin tuollaisen ihmisen seurassa. Ja huomasin ajattelevani, että jos Poppyn tyylinen ihminen olisi ystäväni, olisi hän ihanaa seuraa, mutta vain pieninä annoksina, en kyllä taitaisi pysyä koko aikaa tällaisen ihmisen vauhdissa mukana...
Poppy harrastaa hauskoja asioita. Hän käy koulun jälkeen harrastamassa trampoliinihyppelyä, ajautuu flamencotunneille ja havainnoi myös elämän varjoisampia puolia ympäriltään. Hän huomaa luokkansa oppilaan, Nickin (Jack MacGeachin) käyttäytymisessä jotain outoa ja ottaa asian puheeksi ensin pojan itsensä ja sittemmin myös koulun rehtorin kanssa. Ja pian selviää, että Nickin asiat eivät ole kotona hyvin. Tuossa tilanteessa Poppy tutustuu myös nuoreen sosiaalityöntekijään Timiin (Samuel Roukin), jonka kanssa kemiat pelaavat ja jatkon voikin jo sitten arvata...
Poppy asustaa ystävättärensä Zoen (Alexis Zegerman) kanssa ja toteaa tälle jo leffan alkumetreillä tarvitsevansa ajotunteja. Siis tuumasta toimeen ja pian Poppy onkin jo autokoulussa opettelemassa ajamisen taitoja. Nämä ajotunnit tuovatkin ihan oman lisämakunsa tähän hulvakkaaseen elokuvaan.
Poppyn autokoulunopettaja Scott (Eddie Marsan) on nimittäin maailman huumorintajuttomin ja varsin omituinen keski-ikäinen mies, joka ottaa autokoulunopettajan työnsä aivan liian vakavasti eikä kestä pienintäkään häiriötekijää ajotunnin aikana. Siinäpä siis melkoisia tilanteita tiedossa, kun jatkuvasti puhua pälpättävä, joka kommenttiin takertuva, ironinen Poppy istuu ensimmäistä kertaa autonrattiin.
Läpi elokuvan katsoja voi aika ajoin seurata näitä varsin mielenkiintoisia ajotunteja, joissa Scott ja Poppy käyvät värikästä vuoropuhelua, päätyen lopulta siihen väistämättömään seikkaan, etteivät nämä kaksi kertakaikkiaan mahdu saman auton katon alle ja tilanne muuttuu väkivaltaiseksi eikä Poppy enää taivu seuraavalle lauantain kello 12:00 tapaamiselle.
Poppyn suhde sosiaalityöntekijään Timiin sen sijaan on hyvällä mallilla ja elokuva päättyykin kohtaukseen, jossa Poppy soutelee ystävättärensä Zoen kanssa ja puhelee iloisen hersyvään tyylinsä kännykkään, ilmiselvästi Timille naljaillen...
Keveä komedia, jonka sisälle mahtuu myös hivenen draaman aineksia. Tämä oli ihan piristävää ja kaivattua vaihtelua ainaiselle draamaleffojen tuijotukselle ;-)
------------------------------------
Joku päivä sitten vuokrasin myös leffan Match Point. Jo pitkään katsottavien listalla olleen elokuvan, joka on taas uusi Woody Allenin ohjaama tuttavuus. Pääosissa Jonathan Rhys Meyers, Scarlett Johansson, Emily Mortimer ja Matthew Goode.
Elokuva kertoo Chrisistä (Jonathan Rhys Meyrs), tennisuransa lopettaneesta nuoresta miehestä, joka tutustuu Tom Hewettiin (Matthew Goode), mieheen, joka on erittäin varakkaasta englantilaisesta perheestä ja jonka kautta Chrisille avautuu mahdollisuus aivan uudenlaiseen, vauraaseen elämäntyyliin.
Tomin sisar Chloe (Emily Mortimer) nimittäin rakastuu Chrisiin ja tuo melko pian esille mahdollisuuden avioliitosta ja erittäin vauraasta ja yltäkylläisestä tulevaisuudesta hänen rikkaassa perheessään. Chrisin tuntemukset Chloea kohtaan eivät ehkä ole yhtä vahvat kuin toisinpäin, mutta nämä kaksi ovat siitä huolimatta pian seurustelusuhteessa, eikä mene aikaakaan, kun Chloen isä tarjoaa Chrisille paikkaa perheen menestyksekkäässä yrityksessä ja Chris tarttuu oikopäätä tilaisuuteen.
Ainoana ongelmana Chrisin loistokkaalta näyttävälle tulevaisuudelle on eräs pieni seikka. Se seikka, että Chris itse ihastuu silmittömästi Chloen veljen Tomin tyttöystävään Nolaan (Scarlett Johansson), amerikkalaiseen, sensuelliin kaunottareen, joka vie Chrisiltä jalat alta jo ensi kohtaamisella. Tämä ihastus muuttuu pian kiihkeäksi suhteeksi ja Chrisin elämä muuttuu jännittäväksi kissa hiiri leikiksi, hänen kuullessaan Nolan ja Tomin erosta ja ajautuessaan yhä lähemmäksi Nolaa ja omaa kohtaloaan.
Ja niinkuin tällaisilla suhteilla on usein tapana, Chrisin hairahdus ei voi kestää loputtomiin, saatika päättyä onnellisesti ja pian Chris saakin kuulla, että Nola odottaa hänelle lasta ja haluaa tämän ottavan eron Chloesta. Mutta Chris on liian mukavuudenhaluinen eikä pysty päästämään irti loistokkaalta vaikuttavasta tulevaisuudestaan eikä liitostaan Chloen kanssa ja lopulta hän ajautuu umpikujaan eikä hänellä enää tunnu olevan muuta pakotietä kuin raaka veriteko. Ja jostain kummallisesta syystä kohtalo määrää, ettei Chrisiä koskaan tuomita tästä teosta, vaikka hän hetken aikaa onkin pääepäiltynä.
Onnea tosiaankin, sillä Chrisin elämä on nyt kyllä sitä loistokasta, vaurasta elämää, jota hän niin kiihkeästi itselleen haki ja epätoivoisesti suojeli, mutta sen hintana ja elinikäisenä taakkanaan on rakastamansa Nolan surmatyö, omantuntonsa raastamana ja surmatyöhön syyllisenä. Siinäpä avaimet onnelliseen elämään, kerta kaikkiaan!
Mielenkiintoinen elokuva, suosittelen!
-----------------------------------------
Viime lauantaina katsoin myös DVD:lle juuri ilmestyneen Twilightin. En uskaltautunut odottamaan liikoja, sen herättäessä katsojissa sekä negatiivisia että positiivisia tuntemuksia.
Ja oli oikeastaan ihan hyvä, etten odottanut tältä leffakokemukselta liikoja, sillä tarina kulki ajoittain vähän tahmeasti ja näyttelijäsuoritukset eivät yltäneet ihan parhaimmalle tasolle.
Niinpä kummastelin elokuvan katsottuani sen julkisuusastetta ja mukanaan tuomaa kohua. Tämähän julkaistiin DVD:nä täällä Yhdysvalloissa osuvasti Spring Breakin aikana ja lauantaina (paras myyntipäivä ainakin vuokraamoissa), kun yleensä kaikki uudet DVD-julkaisut tapahtuvat tiistaisin. Ja videovuokraamoissa ja useissa myymälöissä oli mahdollisuus tehdä jo viikkoja aikaisemmin Twilightin etukäteistilaus, eli melkoista myyntimenestystä tälle DVD:lle on selvästi odotettu.
Johtunee nyt sitten siitä, että on nuorisoleffa ja kohderyhmänä eniten leffoihin rahaa pistävät teinit, mutta silti, onkohan tämä nyt tosiaan teinien mielestä se MUST SEE tai MUST HAVE-leffa? Olisi hauska kuulla jonkun nuoren mielipide tästä elokuvasta. Onko kellään tietoa, mitä nuoret ovat tästä pitäneet?
En lähde nyt selostamaan elokuvan juonta sen enempää, tuon vain muutaman seikan esille omista havainnoistani.
Elokuvan näyttelijäkaarti on täynnä nuoria ja kauniita kasvoja, Edwardin (Robert Pattinson) ollessa jopa veistosmaisen komea ilmestys, muistuttaen olemuksellaan jollain tapaa rebelmäistä James Deania ja myös John Cashia (Joaquin Phoenix) Walk The Line-leffasta. Siis tältä osin vaikuttava nuori mies, mutta jotain jäin hänen roolisuoritukseltaan kuitenkin kaipaamaan, sillä kirjasarjassa tämä nuori vampyyrimies saa ihoni kananlihalle ja miltei ihastumaan hänen mystiseen olemukseensa.
Roolisuoritukset jättivät minut päähenkilöiden osalta siis vähän valjuksi, mutta kyllä leffassa oli myös hyviäkin hetkiä.
Erityisesti elokuvan visuaalinen puoli kiehtoi ja pidin elokuvan tummasta sävystä, auringonpaistetta (ymmärrettävistä vampyyrimäisistä syistä johtuen) ei leffassa juuri näkynyt. Muutama kohtaus jäi erityisesti mieleeni, niistä päällimmisinä kaunis kohtaus tummalla nurmella, jossa Bella (Kristen Stewart) ja Edward makaavat vieretysten, ja jossa valaistus on tummasävyinen ja mystinen.
Ja edelleen kameran kuvatessa upeaa metsämaisemaa, zoomaten ylväinä ja korkealla kasvavien havupuiden latvoihin, paljastaen Edwardin ja Bellan puunlatvojen kätköistä. Näissä hetkissä oli jotain kiehtovaa ja mystistä, jopa vähän varttuneemmalle naiselle... ;-)
Takaa-ajokohtaukset ja piinaavat hetket balettisalissa jäivät myöskin mieleeni elävästi ja jollain tapaa pidin Bellaa jahtaavaa nuorta vampyyriä Jamesia (Cam Gigandet) vahvana roolihahmona tässä elokuvassa. Eikä nuoren miehen ulkonäössäkään ollut moittimista ;-)
Tämä leffa puree varmasti parhaiten nuoreen yleisöön, itse katselen tällaisia leffoja ehkä liian kriittisin silmin ja kirjoista osan luettuani palaan liiaksi kirjan tekstiin, vertaillen näitä kahta toisiinsa. Ei mikään huono elokuvakokemus, mutta ei mikään mullistavakaan, pakko myöntää.
Siis tällaisia leffakokemuksia tällä erää. Jaa-has, mitähän sitä sitten seuraavaksi katsoisi?
Nuori asianajaja Willy Beachum (Ryan Gosling) toimii syyttäjänä jutussa, jossa varakas herrasmies, Ted Crawford (Anthony Hopkins) on syytettynä vaimonsa murhasta. Juttu vaikuttaa alkujaan varsin yksinkertaiselta, mutta pian Beachumille paljastuu, että tämä iäkäs ja rauhallisen oloinen mies onkin varsin ovela vanha kettu, joka onkin huomattavasti hankalampi kala napattavaksi, kuin mitä Willy oli kuvitellut.
Nuori nousukas asianajaja ja vanha, kokenut konkari tuovat kankaalle mielenkiintoisen parivaljakon ja heidän sanallinen ja psykologinen kädenvääntönsä on varsin mielenkiintoista katseltavaa. Muutamat juonenkäänteet ja elokuvan loppukin saattavat olla tarkkanäköiselle katsojalle hieman ennakoitavissa ja itse tarina tuoda mieleen joitakin samalla tyylillä toteutettuja psykologisia thrillereitä, mutta joka tapauksessa varsin kutkuttavaa taiturointia Anthony Hopkinsilta jälleen kerran.
Ja tässä sitten jo isin ja äitin pizza lähdössä uuniin.
Perheen pienin tykkäsi elokuvasta kovasti ja tänäänkin määräsi äidille, että: Äiti, laitatko sitä Monstersia ja Aliensia tulemaan televisiosta! Eli uppoaa pieneen yleisöön! Neiti oli ilmiselvästi haltioissaan isokokoiseksi ja voimakkaaksi muuttuneesta Susan-tädistä, joka seikkaili animaatiossa kaikenlaistan monstereiden kanssa ja jopa neidille ihan tutuissa maisemissakin, San Franciscossa, josta tyttö tunnisti heti Golden Gate-sillan ;-)
Juonen kulku oli jotenkin kankeaa ja useat tilanteet olivat ennalta-arvattavissa. Samoin näyttelijävalinnat olivat menneet kyllä aika tavalla poskelleen. Kuulinkin, että tämä leffa oli osittainen yritys saada John Cenan uraa käyntiin, mutta tällä roolisuorituksella se taitaa kyllä jäädä tavoittelemattomaksi haaveeksi.
